Havaintoja parisuhteesta

”Olen hirviö joka jätti sairaan miehensä”

Teksti:
Havaintoja parisuhteesta

”Olen hirviö, joka jätti sairastuneen miehensä lähes 30 vuoden yhteiselon jälkeen.

Viimeiset 10–15 vuotta olivat olleet todella raskaita; jatkuvaa pelkoa ja varomista, koska toinen pillastui ihan mistä hyvänsä ja siitä seurasi valtavan pitkä valitus/läksytys/opastus kaikista tekemistäni virheistä, tekemättömistä teoista ja vioista, joita minussa on koskaan ollut tai olisi saattanut olla.

Aivan käsittämätöntä, miten vähitellen muuttuvaan tilanteeseen tottuu niin, ettei tajuakaan ennen kuin pääsee kauemmas katsomaan. Salaa joskus mietin lähteväni, mutta olihan se selvää, ettei mies kuunaan eron häpeää hyväksyisi. Esikuvina olivat meidän molempien vanhemmat, jotka edelleen ovat sankarillisesti yhdessä, vaikka nämä naiset ovat selvästi katkeria ja onnettomia hoitaessaan kärttyisiä sairaita miehiään.

Tapahtumaketju vihdoin käynnistyi, kun ensin sairastuin itse aggressiiviseen rintasyöpään. Miehen reaktio tietoon oli ”aha”. Ei muuta. Leikkauksen jälkeen olin sairaalassa viikon verran järjettömien kipujen vuoksi. Mies kävi toteamassa, että kotiin ei kannata tulla ennen kuin jaksaa tehdä kotihommia ja lenkittää koiria. Sytostaattihoitojen aikaan oksensin ja ripuloin yhden päivän aamusta iltamyöhään monta kertaa tunnissa, enkä jaksanut koko päivänä lähteä vessasta pois. Mies ihmetteli, pitääkö todellakin hänen taas käyttää koirat ulkona ja meinaanko laiskotella koko päivän.

Sitten mies sairastui vakavasti minun ollessa edelleen kotona huonokuntoisena. Hoidot alkoivat epävarmoissa tunnelmissa eikä henkiin jääminen ollut heti selvää. Pian hän kuitenkin oli voimissaan ja kotona. Koko ajan kotona. Joka päivä. Aamusta iltaan. Nalkuttamassa. Haukkumassa. Yhtenä päivänä kuuntelin huutosaarnaa ja tajusin tämän olevan ihan pähkähullua tiettävästi ainutkertaisen elämän haaskaamista.

Salaa hankin vuokra-asunnon ja valmistauduin lähtemään samantien tilanteen niin vaatiessa. Hirveän riidan säestämänä muutin mukanani vaatteet ja käsityötarvikkeet. Ostin patjan ja hankin kirpparilta pari lamppua ja astioita.

Mikä helpotus heti ensimmäisenä yönä: olla yksin, omassa rauhassa, ilman varpaillaan oloa. Vähitellen pääsin tolpilleni, löysin itseni ja aloin voida paremmin syöpähoidoista huolimatta.

Ympäristöllä oli vaikeuksia tajuta tapahtunutta; kulissit olivat olleet vedenpitävät ja mies osasi selittää minut kaikille julmaksi ja ahneeksi hirviöksi, joka jätti sairaan miehen. Juuri kun hän jäi työkyvyttömäksi ja olisi ollut minun vuoroni alkaa elättää häntä (kävin töissä, maksoin puolet vuokrasta, ruokaostokset ym., mutta hän muistaa minun olleen pelkkä elätti; miehen ja naisen eurolla on eroa). Juuri kun hän on koko ajan hengenvaarassa ja tarvitsee paikalle jonkun, joka soittaa hätänumeroon (vaara on mennyt ohi oikean hoidon myötä).

Mies kielsi koskaan olemasta yhteydessä vanhempiinsa, jotka ovat syvästi järkyttyneitä. Sairaalassa kaikki hänen hoitoonsa osallistuvat olivat kuulemma aivan kauhuissaan, miten joku VOI jättää sairaan miehensä. Tuttavapariskunta tuli vastaan kaupungilla ja yrittäessäni tervehtiä he katsoivat tiukasti toiseen suuntaan.

Osa sukulaisista ja ystävistä jäi kuitenkin, olivat aavistelleet jotain. Myös miehen äiti, jolle soitin ankarista kielloista huolimatta. Ja ennen kaikkea: lähipiiristäni löytyi mies, joka oli eroamassa samaan aikaan. Aluksi kyse oli lähinnä vertaistuesta raastavassa erotilanteessa, mutta aika pian totesimme olevamme samanlaisia, kaltoinkohdeltuja, sielunkumppaneita, rakastuneita.

Nyt asumme yhdessä ja elämä hänen rinnallaan on aivan ihanaa. En ole eläissäni ollut näin onnellinen, tyyni ja tuntenut olevani näin rakastettu ja turvassa. Käsittämätöntä, että yli viisikymppisenä, syöpähoitojen runtelemana, löytää todellisen onnen.

Tätä ei kai saisi sanoa ääneen, mutta olen oikeasti kiitollinen syöpään sairastumisesta. Jos en olisi sairastunut, olisin varmaan sinnitellyt ahdistavassa suhteessa loppuelämäni. Voi hyvinkin olla, että tämä syöpä uusii pian, kuten lääkärini muistaa joka kerta varoitella, mutta ainakin elän sen jäljellä olevan elämäni hyvää elämää. Jos pitää valita pitkä kurjuus tai lyhyt onnellisuus, valitsen aivan ehdottomasti jälkimmäisen. Ja jos hyvin käy, elän sittenkin vanhaksi uuden puolisoni kanssa toisiamme rakastaen, kunnioittaen ja arvostaen.

Elämä on ihmeellistä!

X