Olen ilma, jota et edes hengitä

Huomaan, että olette taas unohtaneet yhden tärkeän seikan. Sen muistaa aina vähän aikaa, kunnes taas on saman tilanteen edessä kuin aina ennenkin. Vähän niin kuin pahassa krapulassa. Olo on niin kauhea, että ääneen lupaa maailmalle, että en enää koskaan juo. Pari viikkoa kuluu ja huomaa taas laulavansa karaokessa sitä laulua, jota kukaan ei halua kuulla, edessään juoma, joka olisi pitänyt jo jättää juomatta. Tai avioeron jälkeen, jolloin lupaa, että koskaa ei enää mene naimisiin ja eipä aikaakaan, kun istuu uuden anopin kahvipöydässä esittäen parempaa kuin koskaan on edes ollut.

Lyhyen ajan sisään olen saanut lukea viesteissä, että kosketuksen kaipuu olisi suunnattoman kova, eikä pahaa tekisi kuulla joitakin kauniita sanoja puolisoltaan. Sanoja, jotka saisivat tuntemaan itsensä rakastetuksi ja halutuksi. Sen te olette menneet tekemään, lakanneet taas koskettamasta. Ei, tämä menee nyt jeesusteluksi. Aivan kuin puhuisin jonain feikkivapahtajana kultaisen pilven reunalta ja jakaisin ohjeita, joita en itsekään noudata. Lakkaan puhumasta teistä ja alan puhumaan meistä.

Siitä ei ole kauan, kun kirjoitin aiheesta edellisen kerran. Sen tekstin jälkeen sain monta palautetta siitä, että teksti havahdutti ajattelemaan ja kuuluipa sieltä jopa sanoja siihen suuntaan, että asiaan on luvassa muutos. Nyt kosketellaan ja kohdellaan toista niin hyvin kuin osataan ja on mahdollista. Eihän parisuhteen pidä näyttää siltä kuin olisi kaksi semihyvää kaveria jakamassa yhteistä taloutta, arkea ja lapsia. Yksi teistä uhosi, että aamulla puoliso herää sellaiseen rakkausmyrskyyn, että mikään ei ole sen jälkeen enää epäselvää.

Mutta kun yksi satunnainen kerta ei riitä. Sehän on aivan sama, että naistenpäivänä toisi vaimolleen kauniin kukkakimpun ja vuoden jokaisena muuna päivänä käyttäytyisi kuin vaimoa ei olisi olemassakaan. Ei yksi kukkakimppu tai rakkauspuuska niin sanotusti kesää vielä tee. Sen tekee nimittäin säännönmukainen jokapäiväinen huomioiminen. No se sama saatatan kosketus, jota täällä kuukaudesta toiseen huutelen tyhjille seinille kuin ala-asteelta muistamani hammashoitaja, joka kehoitti lapsia käyttämään fluoritabletteja päivittäin. Kukaan ei kuunnellut.

Välillä tuntuu kuin olisin lapsi, joka vanhempansa edessä tekee jotain itselle rohkeaa ja tärkeää ja vaatii vanhempansa huomion ja katseen. Vanhemman, jonka katse ei millään vain tunnu nousevan älypuhelimestaan tai työtehtävästä, jolla ei ole kenellekään edes mitään merkitystä. Lapsi huutaa, että katso ja vanhempi on katsomatta tai katsoo kerran ja uppoutuu sen jälkeen taas omaan harhamaailmaansa. Siltä minusta tuntuu, kun yritän muistuttaa meitä siitä, että parisuhteessa olisi ihan suotavaa huomata toinen. Olisi suotavaa antaa arvostusta, kauniita sanoja ja sellaista seksiä, että kenenkään ei tarvitsisi kirjoitella, että iho kaipaa kosketusta niin paljon, että tekisi mieli painaa siihen nuppineulalla tai työkaverin huulilla.

Me olemme ikuisia lapsia. Siinä me olemme päivittäin puolisomme edessä ja haluamme, että hän katsoo ja huomaa meidät. Me emme ole olemassa ilman toisten ihmisten katseita. Muut ihmiset tekevät meidät näkyviksi ja jos katsetta tai todistusta olemassaololleen ei saa läheisiltään, niin sitten ihminen hakee katseen jostain muulta, koska ihminen tarvitsee huomionsa. No miksipä luulette, että ihminen jakaa kuvan Instagramissa tai rakkausbloggari julkaisee kirjoituksen blogissaan? Väännettäköön rautalangasta, että siksi, jotta saisimme huomiota. Tätäkään tekstiä ei ole edes olemassa, jos sitä kukaan ei lukisi.

Tässä minä taas sitä kosketusta peräänkuulutan. Tiedän, helposti sen unohtaa ja helposti parisuhteen antaa luisua tilaan, josta puuttuu kosketus, romantiikka ja porno. Parisuhteesta tulee sellainen sokeriton mehukeitto, joka on ihan kiva lisä aamupuuroon, mutta eihän se loppujen lopuksi miltään maistu eikä tunnu. Pelkkää helppoa ja halpaa teollista nestettä, jota käyttää, kun laiskuuttaan ei viitsi nähdä vaivaa sen eteen, että puuron seassa olisi jotain parempaa ja itsetehtyä.

Tulipahan taas muistutettua. Ehkä kirjoitus poikii edes muutaman hetkellisen rakkausmyrskyn. Onhan sekin tyhjää parempaa. Kerron silti tähän loppuun, että on olemassa muitakin vaihtoehtoisia toimintatapoja. Jos me oikeasti arvostamme parisuhteitamme ja puolisojemme, niin miksi helvetissä me emme sitten panostaisi parisuhteisiin ja rakastaisi puolisoitamme niin, että iho kihelmöisi kosketuksista eikä kosketuksen puutteesta?

Siinäpä pohtimista meille kaikille yhdeksi illaksi. Kuukauden päästä kirjoitan taas meille kaikille muistutustekstin siitä, että puolisoa pitäisi koskettaa, antaa kauniita sanoja ja sellaista seksiä, että mikään ei olisi epäselvää. Ei se minua haittaa, teen tätä ihan mielelläni.

No niin, tiedätte ainakin, mitä edes tänään voisitte tehdä.