Havaintoja parisuhteesta

”Olen kiitollinen hänelle, että olen oppinut rakastamaan näin”

Teksti:
Havaintoja parisuhteesta

Rakastuin viime kesänä palavasti ja tosissani. Niin tosissani, että mukaanlukien itseni, pelkäsin kenenkään huomaavan mistä oli kyse. Kyllä sen silti kuulemma näki. Toiset jo ennen kuin sitä itsekään huomasin, toiset hyvin pian, kun olin sen huomannut. Useimmat kuitenkin reagoivat tähän näkyvään  rakkauden tunteeseeni hyvin askeettisista lähtökohdista kysymällä

”panetko sä sitä?”

No tottakai panin. Ja paljon. Mutta pelkästään seksi ei missään vaiheessa ole ollut ainoa yhteyden muoto suhteessamme. Moni asia välillämme toki kohtaa seksuaalisuudessa ja se on kiistatta upeaa.

Suhteemme sai kuitenkin alkunsa ystävyydestä, joka syntyi noin vuosi sitten kahden surevan ihmisen välille. Aloimme viettää aikaa yhdessä, koska se tuntui hyvältä. Olimme tutustuneet vuosia aikaisemmin, mutta päinvastaisesta ensivaikutelmasta huolimatta, meillä oli helppoa olla toistemme seurassa. Oli upeaa tutustua niin herkkään ja vähän arkaan, mutta kuitenkin vahvaan ihmiseen, joka tuntui arvostavan rakkautta yhtä paljon, kuin sitä itse arvostan. Vaikkei meistä kumpikaan ole rakkaudessa koskaan kovin hyvä ollutkaan.

Ajattelin kirjoittaa nyt rakkaudesta. Asiasta mitä itse ajattelen päivittäin, mutta josta harvemmin enää puhun. Tunnen olevani jollain muotoa epäonnistunut, kun en ole juuri nyt suhteessa. Enkä ole ollut vähään aikaan. Tuntuu epäoikeutetulta puhua asiasta, joka ei ole niin sanotusti itselleni ajankohtaista. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö rakkaus olisi mielestäni maailman kaunein asia. Ettenkö tuntisi rakkautta joka päivä. Tunnen kyllä. Paljon. Erilaista rakkautta, useampaa eri ihmistä kohtaan. Olen kuitenkin oppinut uudenlaisen rakkauden muodon ja juuri siitä haluan nyt kirjoittaa.

Ystävyydestämme alkoi kesän tullen löytyä uusia puolia ja vaikka toisin olin itselleni luvannut, lähdin uusiin tunteisiin mukaan. Enkä kadu päivääkään, että lähdin. Alkuun romanttiset käänteet tuntuivat kielletyltä. Yhteisiä hetkiämme piti omasta mielestäni salailla, koska annoin yhteisten tuttaviemme mahdollisille mielipiteille liikaa painoarvoa. Halusin viettää tämän ihmisen kanssa mahdollisimman paljon aikaa, mutta en halunnut kenenkään tietävän sitä. Sillä olin varma, että niin ihmissuhteemme menisi pilalle.

Kuukaudet kuluivat, näimme toisiamme ja meillä oli aina hyvä olla. Niin hyvä, että aloin antaa otteen suhteemme salailusta lipsua. Jos joku ei vielä ollut huomannut, nyt huomasi kyllä. Enkä enää välittänyt. Kunnes ihmiset alkoivat esittää kysymyksiä. Niin. Eihän me olla mietitty mikä meidän suhteen status on. Ja niin se oli tapahtunut. Olin antanut ulkopuolisten ihmisten uteliaisuuden vaikuttaa siihen, minkälaisessa suhteessa olin. Jännä kyllä, suhteemme ei kariutunut edes hössötykseeni suhteemme tilasta. Syksyn mittaan puhuimme useaan kertaan suhteemme päättämisestä. Jotenkin emme vaan saaneet sitä päätettyä.

”Ei me vaan näköjään osata pysyä erossa toisistamme.” Oli hänen ensimmäiset sanansa minulle syvän halauksen päätteeksi, kun olin jälleen myöhäisenä lokakuun iltana löytänyt tieni hänen luokseen. Voi helvetti. Mikäköhän tää juttu on, eihän tässä ole mitään järkeä. Eihän me voida seurustella.Pitäisikö meidän seurustella? Haluanko mä edes itse seurustella?

Ymmärsin todelliset tunteeni häntä kohtaan vasta kaksiviikkoa ennen, kuin päätimme viimein  yhdessä lopettaa suhteemme. Tai niin ainakin silloin taas päätimme. Rakkauteni häntä kohtaan on joko ainutlaatuista, tai sitä, mitä romanttisen rakkauden kuuluukin olla. En vain ole aiemmin ymmärtänyt sellaista.

Rakastan häntä niin paljon, että haluan hänen elävän juuri sellaisen elämän kuin hän haluaa. En vain ole kokenut voivani antaa hänelle sellaista. Rakastan häntä myös niin paljon, etten koskaan pyytäisi häntä antamaan minulle omien toiveidensa kustannuksella asioita, joita itse toivon elämältä.

Olemme molemmat olleet vähintäänkin vaihtelevasti myös muiden ihmisten kanssa koko ihmissuhteemme ajan. Minä viimeisimpänä, kun yritin tosissani irroittautua suhteestamme uskoessani, että olemme molemmat onnellisempia erillämme, joidenkin muiden kanssa. Silti, jokin vaan vetää minua hänen puoleensa, kuin magneetti.

Se hetki kun näen hänen olevan aidosti iloinen, on yksi kauneimmista asioista, joita tiedän. Kaikenlaisten kokemusten jälkeen voin sanoa rakastavani häntä ilman epäilyksen häivää. Molemminpuolisista tunteista ei ole epäilystäkään, mutten koe myöskään ongelmaksi vaikka
omat tunteeni syvempiä – tai ainakin erilaisia – ovatkin. Ei tämä rakkaus varmaan ainakaan hetkeen mihinkään häviä, enkä tiedä häviääkö koskaan.

Hän on ihminen jota rakastan ilman mitään kysymystä, että näen hänet mieluummin onnellisena ilman minua, kuin onnettomana minun kanssani. En halua koskaan omistaahäntä, vaikka itse  koen jollain tapaa hänelle kuuluvani. Vaikka tämä toisinaan onkin tuntunut vaikealta, olen
kiitollinen suhteestamme. Olen kiitollinen, että olen oppinut rakastamaan näin.

X