”Olen naimisissa, mutta ihastunut toiseen”

Kirjoitin sulle joitakin viikkoja sitten siitä, kun petin puolisoani ja harrastin seksiä toisen kanssa sekä kerroin samaan hengenvetoon sen olevan taivaallista, tai ainakin sen, etten sitä osannut juurikaan katua enkä olisi jättänyt mitään tekemättä. Kerroin hyvin päättäväisesti myös, ettei jatkoa ole luvassa ja tilanteet ovat hankalia puolin ja toisin jatko-osan kertomiseen.

Kertomuksesta toinen puoli totta, hankalia tilanteet ovat edelleen. Olemme tavanneet pikkukaupungissamme useasti tapahtuneen jälkeen ja olleet myös puheissa, viikko sitten tämä samainen tarina toistui uudestaan pitkällisen keskustelun päätteeksi, eikä tämä jatko-osa ollut tosiaan vain suoraviivaisen seksin sävyttämää. Ajan edetessä olemme paljolti keskustelleet asioista, vaikka tiedämme oikeasti todella monen asian vaikeutuvan potenssiin miljoona, mikäli päättäisimme tarinan osa3 kirjoittaa.

Kumpaakin houkuttaisi katsoa elämää eteenpäin avoimin mielin, vaikka se myös yhtä paljon vähintään pelottaa. Perheeni on hyvin vanhoillinen ja eroaminen tarkoittaa yhtä kuin elämässä epäonnistumista. Muutto ”täydellisestä perhe-elämästä” vuokraluukkuun tarkoittaa kokonaisvaltaisen elämänhallinnan menettämistä. Sanat ”rikkomalla ei ehjää saa” soivat korvissani ja lähinnä näitä asioita olen pohtinut onalta kohdaltani, näinhän minä(kin) oleb ajatellut viimeiset 34vuotta.

Molempien elämäntilanne lapsineen ja parisuhdeststuksineen on liian kinkkinen kivuttomien ratkaisujen tekemiseen. Mutta entä kun kivutonta ei ole enää sekään, että lopettaisimme ”leikin” kesken?

Olen pohtinut yötäpäivää ratkaisuja tilanteeseen. Eniten olen miettinyt, olenko pitkän suhteen väsyttämänä ihastunut ihastumisen tunteeseen tai kaipaako toinen harmaaseen arkeen pientä piristystä, tai entä jos ruoho ei olekaan sitten vihreämpää aidan toisella puolen. Sitä kun emme voi varmuudella etukäteen tietää. Arki kun on arkea, mutta elämästä kun ei voi tietää mitään tarpeeksi etukäteen.

Tunteella eläjänä on vaikea ajatella järjellä, vaikka pääni sisällä taistelen sata lasissa pohtien moraalisesti oikeanlaisia ratkaisuja ja niiden sisältöjä. Mutta kun oikeita tai sen enempää vääriä vastauksia ei varmasti ole olemassa, kuin kymmenen käskyn opissa siitä, että älä tee aviorikosta.
Tein sen jo, mutta miten siitä voi selvitä, vai voiko enää mitenkään?

Milloin tietää, että ihastuminen on ihastumista ja milloin voi itselleen luvata, että kyse on jostain elämää suuremmasta.

Tässäkin helpottaisi se, kun vuosikymmenten takaiset vanhoilliset ajatukset tehdystä synnistä ja epäonnistuneesta elämästä eivät kaiken muun tunnemyrskyn lisäksi painaisi lisäpainoina olkapäillä.”