”Olen ollut isälleni pelkkää ilmaa”

Mäkin haluaisin jakaa oman kokemuksen isästäni. Tai oikeastaan isästä, jota minulla ei ollut elämässä juurikaan.

Vanhemmat erosi kun olin ihan pieni, en siis muista edes aikaa kun isä on ollut kuvioissa. Sitten äiti sairastui. Skitsofreniaan.
Elin kuitenkin äidin kanssa useamman vuoden. Elämä oli hirveää, kaikki äidin harhat ja psykoosit. Ne muuttui minullekin ihan normaaliksi arjeksi, enhän mä muusta tiennyt.

Olin 7 vuotta, kun äiti yritti itsemurhaa lääkkeillä. Revin niitä äidin kädestä ja rukoilin, ettei jättäis mua. Olihan isäkin jo siinä vaiheessa jättänyt. Tuntui, ettei mulla ollut vanhempia tai turvallista aikuista.

Mähän se huolehdin äidistä. Tein ruokaa minkä osasin. Vahdin yöt ja päivät, ettei äiti tee mitään tyhmää. Isä tiesi kyllä varmasti mikä tilanne meillä oli.

Myöhemmin olen lukenut sosiaaliviranomaisten papereista, että isä oli sanonut olevansa kykenemätön huolehtimaan musta. Kuitenkin samaan aikaan perusti uutta perhettä. Siihen perheeseen mä en mahtunut. Siltä se ainakin tuntui. Olin pieni tyttö. Tyttö joka olisi tarvinnut vanhemmat tai edes toisen niistä. Jonkun joka olisi leikkinyt mun kanssa ja pitänyt huolta. Välillä ehkä halannutkin ja huolehtinut, että kaikki on hyvin.

Olisin tarvinnut huomioo. Isän huomioo. En sitä saanut. Lopulta mut huostaanotettiin toiseen perheeseen. Mulla oli kauhea huoli siitä, kuka äidistä huolehtii nyt. Mutta se perhe oli ihana.

Silti asiat lapsuudesta on seurannut mua pitkälle aikuisuuteen. Oon hakenut huomioo ihan vääriltä miehiltä, oon kokenut henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Elänyt narsistin kanssa. Sitä kesti vuosia. Vuosia, vain siksi että kuvittelin ansaitsevani kaiken sen. Kuvittelin, että huomioo sekin on kun saa turpaansa.

Mut oli niin helppo manipuloida pysymään suhteessa, koska kuvittelin että kaikki miehet on sellaisia. Ehkä olisin ajatellut toisin, jos olisin saanut lapsena edes hieman rakkautta isältä ja jonkinlaisen miehen mallin.

Nyt olen selvinnyt tuosta kaikesta paskasta. Olen onnellisessa ja terveessä suhteessa. Mulla on myös kolme ihanaa lasta. Se saa mut vaan miettimään, kuinka kukaan voi hylätä oman lapsensa. En itse voisi ikinä tehdä niin. En ikinä. Vaikka mikä olisi, niin tulen aina pitämään huolen lapsista.

Isä ei ole koskaan mun aikuisiälläkään koittanut ottaa yhteyttä, että voitaisiin edes käydä asiat halki. Ei ole kuulunut mitään. Usein mietin isää, en tiedä miksi. Kirjeenkin kirjoitin joskus, revin sen. Tuskin hän tietää, kuinka paljon on mun mielessä edelleen.

Vieläkin sattuu, kun tuntuu ettei hän välittänyt musta. Olin kuitenkin joskus se hänen ensimmäinen pieni tyttövauva, jonka hän sai syliin. Nyt olen vain ilmaa.”