Olen onnekas paskiainen

Liian harvoin muistaa olevansa kultalusikka pyllyssä syntynyt onnekas paskiainen. Tämä globaalilla mittapuulla ajateltuna. Minulle kultalusikka ja onnekkuus tarkoittavat sitä, että on päivittäinen ravinto ja turva eli koti, jossa sijaitsee sänky, jossa yönsä nukkua.

Suurelle osalle maapallolla asuvista ihmisistä tämä kaikki olisi jo luksusta.

Lähestulkoon kaikki edellä mainittujen asioiden lisäksi on minulle sitä luksusta ja asioita, joista ei ehdi olla kiitollinen, koska on niin kiire saamaan koko ajan lisää ja isompaa.

No siihen meidät on opetettu. Tulemaan onnelliseksi kuluttamalla mahdollisimman paljon. Meille ei riitä 50 neliön kaksio, koska meille on myyty ajatus siitä, että lopullinen onni löytyy vasta 200 neliön kodista, isosta takapihasta ja kahdentoista tunnin työpäivistä. Mitä enemmän jaksat tehdä töitä, sitä isompi mahdollisuus sinulla on suurempaan onneen.

Onneen, joka löytyy haluamalla koko ajan enemmän ja isompaa. Sillä mikäänhän ei olisi tuhoavampaa kuluttamisen iloa myyville valehtelijoille kuin tyytyväinen ihminen, joka ei enää haluaisikaan enemmän ja isompaa.

Punainen tupa ja perunamaa, kunhan tupa on hieman isompi kuin naapurilla ja tuvan edessä on hieman kalliimpi auto kuin naapurin talon pihassa. Tuvan sisällä saattaakin sitten kulkea kaksi toisistaan eksynyttä aikuista, jotka eivät koskaan edes ehdi nähdä toisiaan, koska on kiire tehdä liikaa töitä, jotta on mahdollisuus maksaa jokainen hukkaneliö, joiden sisään rakkaus on hävinnyt jo vuosia sitten.

”Kiitos teksteistä, jotka koskevat parisuhteen sisällä olevaa seksittömyyttä. Olen itse harrastanut seksiä puolisoni kanssa viimeksi 13 vuotta sitten. Olemme keskustelleet aiheesta paljon ensimmäisten seksittömien vuosien aikana ja hakeneet apua pariterapiasta. Muutamaan viimeiseen vuoteen en ole enää edes jaksanut puhua asiasta. Olen tyytynyt kohtalooni. Puolisoni ei halua avointa suhdetta, enkä minä halua erota, koska menettäisin ympäriltäni kaiken haluamani, kuten tämän ihanan kotini. Seksiä saan salaa satunnaisesti muutamalta ihmiseltä, joiden kanssa olen seksisuhteessa. Se missä ja miten puolisoni tyydyttää seksuaaliset tarpeensa, ei minua kiinnosta.”

Yllä olevia tarinoita on paljon, mutta ei mennä siihen. Jokainen arvottaa oman elämänsä omalla tavallaan ja jos siihen kuuluu seksittömyys oman puolison kanssa ja salaa seksin harrastaminen jonkun muun kanssa, niin se on oma valinta, jos erota ei halua.

Mennään takaisin onnekkaan paskiaisen pariin eli itseeni.

Olen miettinyt, että mitä minulla voisi olla vielä enemmän? Asun Tampereen keskustan lähettyvillä noin 50 neliön kerrostalokaksiossa. Talon alakerrassa on pyykkitupa, jossa pesen pyykkini. 50 metrin päässä on bussipysäkki, josta pääsen mihin ikinä haluankaan. Noin vartin kävelymatkan päässä on juna-asema, josta pääsen halutessani vielä kauemmaksi, esimerkiksi vaimoni luo, joka asuu eri kaupungissa.

Miksi sinulla ei ole autoa, kysyi minulta eräs tuttavani?

Mitä helvettiä tekisin kaupungissa autolla? Myönnän, että räntäsateisena keskiviikkoaamuna lähtiessäni viemään lastani päiväkotiin kahden eri bussin kautta, niin ajatus autosta välähtää mielessä, mutta siltikin ajatus on enemmän ahdistava kuin houkutteleva.

Miksi et muuta vähän isompaan asuntoon?

Mitä minä tekisin vähän isommalla asunnolla? Miksi minun pitäisi saada isompi asunto? Minä asun asunnossani toisinaan myös aivan yksin ja silloin tämä 50 neliötä on aivan liikaa. Vähempikin riittäisi.

Kuten sanoin, meidät on opetettu siihen, että pitää olla enemmän ja jos haluaa, että pitää olla enemmän, niin pitää tehdä töitä enemmän, jotta olisi mahdollisuus saada enemmän. Saada enemmän mitä? Meille valheellisesti jankutettua totuutta, että sitten kun on enemmän, niin elämä on isompaa ja onnellisempaa. Kunnes huomaa, että ei se ehkä olekaan, että pitää hankkia vieläkin enemmän ja isompaa ja mitä enemmän ja isomman äärellä ihminen on, niin sitä pienemmäksi ihminen sen edessä muuttuu.

Surullisinta tässä kaikessa on se, että uskomalla tuohon järjettömään ajatukseen, olemme raivanneet onnemme edestä aivan kaiken paskaksi. Hinnaksi siitä olemme saaneet onnen sijaan yksinäisyyden, ahdistuneisuuden ja lapsillemme elinkevottoman planeetan. Mitä helvettiä? Eikö kuluttaminen ja enemmän ja isomman saaminen tuonutkaan sitä meille myytyä onnellisuutta? En tiedä, mutta kaksi vuotta sitten Suomessa 700 000 ihmistä söi masennuslääkkeitä ja stressiperäiset sairaudet ovat joka vuosi kuolinsyytilastossa todella korkealla.

Itse olen yhtä syyllinen kuin kaikki muutkin. Olen itsekin uskonut valheeseen. Olen matkustellut Berliinit ja Pariisit vailla mitään omantunnontuskaa, koska minulle on annettu oikeus matkustaa. Kuulun siihen globaalilla mittakaavalla mitättömään pieneen vähemmistöön, jolla on oikeus matkustaa, ostaa lapsityövoimalla tehtyjä vaatteita ja valinnoillani edesauttaa kehitystä, jonka vuoksi maailman merissä on enemmän muovia kuin vettä. Sitten ovat he, joille edes globaali kulkutauti ei ole este sille oikeudelle, että matkalle pitää päästä joka ikinen vuosi ja sen jälkeen olla välittämättä kahden viikon karanteenista. Ai niin, ääneen tätä ei saisi sanoa, koska se on syyllistämistä.

Mutta kuten sanoin, minä olen itse myös suuri syyllinen. Olen sattunut syntymään sille kohtaa maapalloa, jossa minulla on enemmän oikeuksia kuin monella muulla ihmisellä on ja savutetuista etuuksista ei saatana tingitä, vaikka se ajaisi maapallon lopulliseen tuhoon. Siksi minä kutsun itseäni onnekkaaksi paskiaiseksi, joka oikeuksiansa huumassa on unohtanut velvollisuutensa. Niin sinä usein käy. Ja jos niistä velvollisuuksista meitä muistutetaan, niin se on saman tien syyllistämistä.

Minkä me sotkemme, lapsemme siivoavat.

Kuten aloituskuvassa olevan tamperelaisen järven. Järvi on kaunis parvekkeelta ja rannalta katsottuna. Oma lapseni kutsuu kuvassa sorsia rannalle. Järvi itsessään on niin likainen, että siinä on uiminen ehdottomasti kielletty. Oikeastaan järvi on hyvä vertauskuva ajallemme. Kaunis ulkoapäin, mutta sisältä pelkää paskaa. Silti tärkeintä on se, miltä jokin näyttää kuin se, että miltä jokin tuntuu. Kysykää tätä vaikka yllä mainitulta 13 vuotta ilman kosketusta parisuhteessaan olevalta ihmiseltä.

Sehän vaatisi jo miltei kansalaistottelemattomuutta, että puhuisi sen puolesta, että vähempi riittäisi, että pääsisimme perille hiljaisemmallakin vauhdilla. No, katsokaa minkä reaktion sai aikaan loistava pääministerimme Sanna Marin, joka on ehdottanut kuuden tunnin työaikaa. Raivokas huuto sen puolesta, että työaikaa pitäisi sen sijaan nostaa.

Aion olla tottelematon ja sanoa kliseisesti tähän loppuun, että ehkäpä se onni ei löydykään sillä, että juoksee läpi elämänsä saavuttaakseen jotain, jota ei ehkä ole edes olemassa, koska meille on myyty valhe. Ehkä onni löytyykin pysähtymällä ja katsomalla ihan siihen viereensä. Ehkä matkan sijaan ottaakin käteensä kirjan tai vielä tärkeämpää ehkä työkalun sijaan ottaakin käteensä toisen ihmisen käden. Siinähän on sitten jo todella paljon.

Älkää uskoko mitä teille sanotaan, vaan kuunnelkaa sen sijaan sitä ääntä, joka kuuluu sisältänne.