”Olen päättänyt kestää kivun ja mustelmat jotta minulla olisi edes tämä perhe”

”Olen ollut mieheni kanssa yhdessä jo yli viisitoista vuotta. Viimeiseen kymmeneen vuoteen emme kumpikaan ole rakastaneet enää toisiamme.

Olemme molemmat syvästi uskonnollisesta piiristä. Meillä on useita lapsia. Ero olisi häpeä meidän lisäksemme myös suvullemme ja yhteisölle.

Mieheni on arvostettu asemassaan työssään. Ulospäin sosiaalinen ja miellyttävä. Hän on pahoinpidellyt minut lukusia kertoja.

Mustelmani ja ruhjeeni eivät näy, sillä en juuri liiku kotini ulkopuolella. Olen ollut lasten kanssa kotona. Olen päättänyt että niin pitkään kun kodissamme asuu lapsia niin en edes harkitse lähtemistä. Tosin pelkään, että en lähde senkään jälkeen, koska en pysty. Häpeän lisäksi minua sitoo taloudellinen riippuvuus mieheeni.

Joskus haaveilen että pakenisin. Lähtisin vain pois. Jättäisin aivan kaiken. Se on vain ajatuksella leikittelyä. Enhän voisi lapsiani jättää. Kaiken muun kyllä.

Miksi et vain lähde?

Kohta joku tulee kysymään minulta. Kun se ei ole niin helppoa. Samaan aikaan haluaisin lähteä ja en haluaisi. Minun koko elämäni perusta on perheessä. Ei minulla muuta ole. Mitä minulle sen jälkeen jäisi kun rikkoisin perheeni?

Ei mitään.

Siksi olen päättänyt kestää kivun ja mustelmat jotta minulla olisi edes tämä perhe ja toivoa että ne joskus loppuisivat. Niin minulle on useasti luvattu.”