”Olen seksissä aivan surkea, pelkkä naisen estoinen kuvatus”

”Täällä ei saa koskaan pillua. Milloinkaan ei ole oikea hetki. Sulla on aina joku homma kesken tai sit sää oot liian väsynyt.”

Tuttuja sanoja – suoraan mieheni suusta.

Suhteeni seksiin on mutkikas: himoitsen sitä ja samaan aikaan kammoksun sitä. Ajatus estottomasta ja rajusta, joskus eläimellisestäkin nainnista saa veren kohisemaan suonissani ja alapääni sykkimään, mutta asian konkretisoituminen pelkästä ajatuksesta todelliseksi toiminnaksi monimutkaistaa kaiken.

En ole sängyssä hyvä, enkä edes keskinkertainen. Olen aivan surkea, pelkkä naisen estoinen kuvatus ja tiedostan sen jokaisella solullani joka ainoa sekunti. Koen jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta ja syyllisyyttä siitä, etten ole tarpeeksi mukautumis- tai kokeilunhaluinen ja joustava, enkä nauti kaikista niistä tavoista koskettaa, joita minulle suodaan ja minuun kohdistetaan.

Olen 70-luvun lapsi. Ikäluokkaa, joka aikuistui käsi kädessä pornoteollisuuden huikean kasvun kanssa. Muistan, kuinka 80- ja 90-lukujen taitteessa katselin ensimmäisen poikaystäväni kanssa salaa hänen vanhempiensa pornofilmiä VHS-kasetilta monenkirjavaa kiusaantuneisuutta ja häpeää tuntien. Kutakuinkin siitä se sitten alkoikin, jatkuva poikkeavuuden tunteeni, joka pornoteollisuuden välineistymisen ja kirjavoitumisen myötävedessä vaan entisestään voimistui.

Minun täytyy olla viallinen, kun en ymmärrä nauttia pornofilmeillä esitetyn kaltaisesta kovakouraisena näyttäytyvästä nännien puristelusta tai pureskelusta enkä klitoriksen voimakasotteisesta imemisestä tai muusta käsittelystä. Tai työntymisestä ruumiinaukkoihini ilman riittävää esileikkiä, jotta luontaista luistoa olisi tarjolla riittävä määrä. Filmillähän naiset suorastaan ulisevat nautinnosta, mutta mitä teen minä? Ulahdan – en suinkaan nautinnosta vaan kivusta – kouristaen liian voimakkaasta tuntoärsykkeestä, vetäydyn hienoisesti etäämmälle ja käperryn sekä fyysisesti että psyykkisesti suppuun – samalla kun koen jälleen kerran epäonnistuneeni. Kumppanini äänestä heijastuu hiuksenhieno tyytymättömyys hänen ehdottaessaan hankintalistalle jotakin puuduttavaa geeliä, jolla voisimme yrittää turruttaa liian herkkää tuntoaistiani niin rinnoillani kuin genitaalialueellanikin. En tiedä, voisiko hän sanoa enää mitään muuta sellaista, joka voisi saada minut tuntemaan oloni yhtään enempää vialliseksi.

Yritän kovasti. Vaikka ajoittain olen ihan palasina, onnistun ennen pitkää kokoamaan itseni ja vakuuttumaan siitä, että kanssani voi harrastaa tyydyttävää seksiä. Uskokoon ken tahtoo, mutta olen ottanut henkilökohtaisella tasolla valtavia harppauksia edetessäni ”nainen päällä pimeässä peiton alla” -tilasta kokeilemaan uusia asentoja. Sellaisiakin, joissa kontrolli ei olekaan enää ollut omissa käsissäni, vaan työntöjen syvyydestä, voimakkuudesta ja tahdista onkin puolestani päättänyt mies. Ainakin koira-asento, lusikka ja ruokapöydän äärellä naiminen ovat niitä tuoreempia tulokkaita asentovalikoimassamme muutaman vuoden sisältä. Nautin suuseksin antamisesta ja sen vastaanottamisesta, kunhan voimaa ei käytetä minuun liikaa. Sormeilusta en pidä, vaan suorastaan kammoksun sitä. Kun olin alle kouluikäinen, naapuruston isot pojat kavereineen kajosivat minuun tehden sen toistuvasti. Se jätti jälkensä. Sormeilu on siis kohta, jonka edessä kulkee taipuisuuteni ehdoton raja. Tulen surulliseksi ja koen itseni arvottomaksi, kun kumppanini aina aika ajoin haluaa koetella tätä rajaa, vaikka olen kertonut sen aiheuttavan minussa pelkkää voimakasta ahdistusta.

Seksistä tulee kohdallani suorittamista silloin, kun osallistumistani aktiin arvioidaan sanoin tai elein siten, että saatan aistia joustavuuteni olleen jälleen kerran riittämätöntä. Koska minulla – vaikka vahva ihminen muuten olenkin – ei ole ripaustakaan seksuaalista itsetuntoa, pelkän sekunnin sadasosankin kumppanini kasvoilla tai äänessä viivähtävä tyytymättömyyden tai turhautuneisuuden häivähdys tappaa tunnelman ja murskaa seksuaalisen minäni viimeiset kasassa olevat rippeet kuten hauraan kiinalaisen posliinin.

Voi kuinka toivon, että saisin nauttia seksin parhaasta osasta – pitkäkestoisesta, kiduttavan hitaiden ja toisessa hetkessä laukkaavan nopeiden, vuoroin lyhempien ja vuoroin pidempien työntöjen, kiusoittelevien taukojen, hikisten kosketusten ja tuskansekaista kiimaa tihkuvien suudelmien rytmittämästä aktista – ennen loppuhuipun orgasmia ilman, että pitää koko ajan pohtia olenko riittävä, onnistunko tyydyttämään toisen tarpeet ja teenkö sen oikealla tavalla.

Näyttäydyn kumppanini silmissä usein seksiin haluttomana henkilönä. Se ei pidä lainkaan paikkaansa! Himoitsen seksiä ja ajoittain kroppani suorastaan vaatii orgasmia. Tarvitsen sitä, jotta lihaksissani kytevä jännittyneisyys laukeaisi. Tarvitsen sitä, jotta pääni sisäinen kaaos seisahtuisi. Tarvitsen sitä, jotta orgasmia huutava klitorikseni rauhoittuisi. En kuitenkaan kaipaa muistutusta siitä, kuinka vajavainen olen. Surukseni muistutus tulee tavalla tai toisella lähes joka kerta, kun kumppanini kanssa heittäydymme Eroksen vietäväksi.

Tilanne on ajanut minut – oikeammin meidät – siihen pisteeseen, että minä harrastelen seksiä useimmiten silikonisen jortikkani kanssa tehden sen silloin, kun olen yksin kotona. Kun yksin touhuaa, ei pelkoa siitä ole, että orgasmin saavuttamisen estäisi päälle iskevän riittämättömyyden tunteen aikaansaama tunnelman romahtaminen. Kaikessa kolkkoudessaankin jortikka on tyhjää parempi. Mieheni hoitelee enempiä tarpeitaan yhtä lailla omin keinoin. Surullista, mutta totta.

Seksi on parisuhteemme suurin kompastuskivi. Mitä parisuhteemme ongelmien käsittelemiseen tulee, ei mieheni ole puheliaimmasta päästä. Seksistä keskustelemisessa olen itsekin kehno. Tunnen alemmuutta kaikessa, mikä liittyy omaan seksuaalisuuteeni, eikä tästä puhuminen ole minullekaan helppoa – minulle, joka muutoin puhun estoitta mistä tahansa asiasta. Yritän ajoittain koota rohkeuteni ja ottaa asian esiin. Keskustelu on todella vaivautunutta ja rehellisyyden nimissä lähinnä omaa monologiani, ellei mieheni yksisanaisia ja harvakseen esitettyjä kommentteja lasketa.

Kunpa saisin olla intiimikohtaamisissa oma vajavainen itseni ilman, että minulle ilmein, äännähdyksin tai elein muistutetaan epätäydellisyydestäni. Kunpa saisin heittäytyä seksiin ilman pelkoa riittämättömyyden tunteesta tai toisen mielestä reaktioideni vääränlaisuudesta. Kunpa saisin olla oma itseni omine vaatimattomine tarpeineni ja rajoitteineni ilman jatkuvaa toisen luoman naisilluusion täyttämisen vaatimusta. Silloin kumppanini ehkä havahtuisi siihen, etten todellakaan ole haluton.

Suljen läppärini nyt. Päätän kerätä taas eilen vuoteeseen hajonneet itsetuntoni rippeet ja yrittää jälleen avata keskustelua seksistä. Se pelottaa. Entä jos toinen sanallistaakin ääneen kaiken tyytymättömyytensä ja turhautuneisuutensa? Se löisi minut jälleen maahan. Sellainen riski minun on kuitenkin otettava.
Jospa tulisi se päivä, jolloin seksistä keskusteleminen ei olisikaan enää tabu. Jospa sen jälkeen tulisi sellainen aika, jolloin seksi olisi enemmän läheisyyttä sekä nautintoa ja vähemmän suorittamista ja pornoleffoissa esitettyjen temppujen varioimista.”