Havaintoja parisuhteesta

”Olimme vain kakaroita, joita voi vetää turpaan”

Teksti:
Havaintoja parisuhteesta
”Isäni oli pahoin alkoholisoitunut, eikä oikeastaan läsnä lastensa elämässä. Hän oli siinä, kotona, mutta aina humalassa ja autotallissa korjaamassa autonromuja. Töistä tullessa hän avasi pullon ja kun hän oli kotona, oli tunnelma kireä ja hyvin usein pelottava, sillä alkoholin liikakäytön lisäksi kotona oli koko lapsuuteni ja nuoruuteni läsnä väkivallan pelko. Oli aikoja, jolloin äitini pahoinpideltiin viikoittain. Meihin lapsiin kohdistui enemmän henkistä väkivaltaa, mutta ei isä epäröinyt meitä lapsiakaan lyödä, olimme vain ”kakaroita, joita voi vetää turpaan”. Suhteemme oli tästä syystä luonnollisesti etäinen ja olematon. Aikuisena katkaisin myös välit häneen, koska kaikki hänen tekemänsä olisi pitänyt hiljaa hyväksyä ja antaa hänen toimia tavallaan siihen mitenkään puuttumatta. Omien lasten myötä en voinut sallia hänen arvaamatonta ja vihaista käytöstä. (omien lasteni isä on aivan erilainen isä.)
 
Isäni kuoli hiljattain. Hän joi koko minun lapsuuteni, nuoruuteni, aikuisuuteni, olen nyt päälle nelikymppinen nainen. En muista häntä nähneeni selvinpäin, paitsi ne hetket, kun hän harvoin kärsi krapulasta. Hänen kuolemansa jälkeen olen ”saanut” tutustua täysin toisenlaiseen ihmiseen, mukavaan seuramieheen, pidettyyn ystävään ja auttavaiseen naapuriin. En tunnistanut ihmistä, josta sain lukea suruadresseista tai kuunnellessa muiden luonnehdintaa hänestä. Minä tunsin pelottavan, kaukaisen ja vihaisen ihmisen, joka biologisesti oli isäni, mutta ei koskaan isä lapselleen. Olen tuntenut surua, vihaa, pettymystä ja epäreiluutta siitä, että miksi kaikki muut ihmiset ovat saaneet hänestä sen mukavan, inhimillisen,” ihminen ihmiselle”- osuuden, kun minä, tytär, olen joutunut kokemaan hänen julman ja välinpitämättömän puolen.
 
En kaipaa häntä hänen kuoltuaan. Klisee ”ei voi kaivata sitä mitä ei ole ollut” on konkretisoitunut ja hyvin totta nyt minulle. Enemmän olen surullinen siitä, mitä hän elämässään joutui kokemaan. Varmasti ne syyt alkoholismin, aggressiivisuuden ja masentuneisuuden takana. Miksi hänelle annettiin enemmän kuin jaksoi oikeasti kantaa. Toivon sydämestäni, että hänellä vihdoin nyt on rauha, jota ei täällä eläessään saanut.
 
Suren myös sitä, ettei minulla ollut mahdollisuutta saada onnellista ja tasapainoista lapsuutta, jossa isän syli olisi ollut turva, johon pieni ponnaripää kiipeää kyyneleitä pyyhkimään. Sen sijaan, hän oli se, joka niitä kyyneleitä aiheutti. Suurin suruni ehkä elämässäni on, etten koskaan saanut olla ”isäntyttö”, jonka uskon jokaisen pienen tytön sydämen suurin toive olevan.”
X