”Olin isälle ihana pikkuinen”

”Minun isä kuoli sydänkohtaukseen sinä vuonna kun olin täyttämässä kahdeksan vuotta. Muistikuvat isästä on vähäiset, mutta eläväiset.

Vanhoja valokuvia katsellessa toivon, että muistaisin elämääni isän kanssa paremmin. Olin hänelle kuulemma ”pikkuinen”. Isäni oli äidin sanojen mukaan hyvä isä. Hän on vahvasti edelleen läsnä elämässäni, lähes tulkoon päivittäin ajatuksissani. Suru on vieläkin kova, erilainen kuin ollessani lapsi, mutta hyvin suuri edelleen.

En tykännyt koulussa tehdä isänpäiväkortteja. Joka vuosi semmosia tehtiin ja joka vuosi sellaisen tein isäpuolelleni vaikken olisi halunnut. Toivon ettei nykyisin ketään isätöntä lasta pakoteta tekemään isänpäiväkortteja tai äiditöntä lasta äitienpäiväkortteja.

Näin aikuisena olen puhunut äitini kanssa tuosta pienen minäni suunnattomasta tuskasta, jonka isäni kuolema on aiheuttanut. Äiti sanoi, että itkin isää joka ilta vuoden päivät ja vähän enemmänkin. Huusin äidille, että olisin mieluummin pitänyt isän täällä, äiti olisi voinut kuolla.

Näistä ei ole mitään muistikuvaa (ja äidillä ja minulla on aina ollut hyvät välit). Isän kuolema aiheutti minulle myös hylätyksi tulemisen tunnetta ja siitä syystä myös ongelmia parisuhteisiini. Terapian avulla tunteitani ja tekojani hieman paremmin nyt ymmärrän.

Veljieni kanssa, jotka teini-ikäisinä olivat isän kuollessa valitettavasti paikalla, haluaisin puhua enemmän isästä. Se on pitkään ollut asia josta ei puhuta (sanomaton sääntö), koska se tekee niin kipeää. Haluaisin tietää enemmän isästäni.

Joskus olen todella kateellinen niille ihmisille, joidenka elämässä on hyvä isä. Uskon, että minun isäni olisi ollut minulle hyvä isä.

Pienenä, joskus jopa vieläkin, kuvittelen ja toivon, että isä on jostain syystä joutunut lavastamaan oman kuolemansa ja ilmestyy ovelleni joku päivä. Ottaisin hänet avosylin vastaan.”