Havaintoja parisuhteesta

”Olin isäni edessä arvoton tyttö”

Teksti:
Havaintoja parisuhteesta

”Minä olen mies joka on lyönyt useasti vaimoani:

Luin julkaisemasi tekstin ja Huh mikä aloitus päivälle. Tunnen suurta myötätuntoa tarinan miestä kohtaan; ei tekojensa vuoksi, vaan sen, että hän myöntää asian ääneen. Tunnen suurta ylpeyttä häntä kohtaan; ei häpeänsä aiheen vuoksi, vaan siksi että hän on hakenut apua. Hän todella teki sen, katkaisi sukupolvien välisen ketjun, ja omasta kokemuksesta voin sanoa ettei se ole helppoa.

Ihmisten on niin helppo tuomita, jos eivät ole kokeneet samaa. Ja nämä ovat asioita, joita ei todellakaan voi kirjoittaa julkisesti, ainakaan minun kohdallani.

Tosin minulla ei rajoittunut luunappeihin ja retuuttamiseen, sain esimerkiksi remmistä. Syy saattoi olla esimerkiksi se, että nauroin liian kovaäänisesti josta johtuen isäni heräsi päiväunilta. Minulle saatettiin suuttua, jos en heti oppinut esimerkiksi solmimaan kengännauhojani. Ei ollut mitään selvää kaavaa, josta johtuen minusta tuli mestari tulkitsemaan isäni ja sitä kautta muiden tunnetiloja.

Henkinen väkivalta oli fyysistä paljon pahempaa, fyysistä kipua oppii ottamaan vastaan. Henkinen taas laittaa ihmisyydessä kaikki palikat aivan sekaisin. Haukkuminen, arvostelu, pelko, ja tähän päälle vielä uskonto, jonka kautta mikään minkä osasin ei tullut minusta vaan oli Jumalan lahja. Olin täysin arvoton.

Pahimpia kokemuksia on se, että menin hirvikiväärin eteen noin 12 vuotiaana, pelastaen äitini hengen. Toisella kertaa pelastin hänet kuristamiselta, isäni näki minusta että nyt kannattaa päästää irti, olin valmis soittamaan poliisit oman henkeni uhalla.

Saatoin joutua kantamaan ison miehen, isäni sammuneena sänkyyn. Valvoin usein hänen untaan, koska hengitys katkeili ja hän kusi alleen.
Minulla on myös suuri määrä muita sisaruksia, jotka kaikki ovat saaneet omat traumansa mukaansa.Olen nuorimmainen.

Tämä kaikki teki minusta taistelijan.

Mutta minkälaisen taistelijan.

Niin rikkinäisen ihmisen, joka ihmettelee tänä päivänäkin että on elossa. Joka hämmästelee sitä, että minulla on kaksi aivan ihanaa ja tasapainoista lasta.

Mutta tämä kaikki vaati vuosia aikaa. Ilman psykoterapiaa olisin vähintään hullujen huoneella. Ja ilman terapiaa en olisi ymmärtänyt sukupolvien välistä ketjua, jonka kautta ymmärsin että vika ei ole minussa. Eikä edes isässäni. Hän ei kyennyt siihen, mihin minä kykenin. Kyseenalaistamaan, sisäistämään reaktioitaan, miettimään syitä ja seurauksia. Aloittamaan tyhjästä rakentaakseen pienistä palikoista ihmisyyttä kokoon. Isäni isä oli vielä pahempi, ja taas isäni isoisä oli saanut lempinimen julmuutensa vuoksi.

Minulla ei ole ilmennyt kokemukseni vuoksi väkivaltaa omissa teoissani; pikemminkin romahduksina, masennuksena, väsymyksenä, huonona itsetuntona, paniikkihäiriöinä. Mutta raivosin kyllä ja raivoni oli silmitöntä, tuntui että demonit ottivat minut valtaansa ja halusin räjäyttää koko maailman.

Olen niin kiitollinen, että lapsillani on silti kaikki hyvin, suhde heihin on lämmin ja läheinen ja he kokevat turvaa ja rakkautta. Saavat olla lapsia.

Se, että menin terapiaan pelasti heidät ja minut. Sitä kautta pystyin myös irrottautumaan katkeruudesta ja antamaan isälleni anteeksi. En hyväksy hänen tekojaan, mutta anteeksianto onkin eri asia. Ja vanhemmiten hän pääsi alkoholista eroon, mikä on suuri ihme. Ja hän on ollut myös erittäin suuri tuki elämässäni nyt vanhemmiten, poissa kaikki hirveys mitä selvinkinpäin teki.

Kerron tämän, koska kukaan joka ei ole kokenut samaa, ei voi ymmärtää, kuinka helppoa on sanoa ”minä en koskaan tekisi niin” mutta traumojen ja tunnelukkojen triggeröityessä ajatuksillasi ei ole todellisuudessa mitään merkitystä. Reagoinnit tulevat syvältä sisältä ”automaatiolla”, ja ainut keino päästä niistä eroon on mennä terapiaan ja työstää itseään, ajatusmallejaan ja tunnemaailmaansa hamaan loppuun asti.

Edelleen kamppailen monien asioiden kanssa enkä koskaan tule olemaan täysin ehjä, mutta olen pystynyt kääntämään kokemukseni vahvuudeksi. Teen asioita, mihin monilla ei riitä usko ja rohkeus. Vaikka sisäinen lapseni huutaisikin mitä.

Lasteni isäni kanssa olemme eronneet monia vuosia sitten, asumme lähekkäin ja olemme todella hyviä ystäviä ja tuemme toinen toistamme.

Päädyin eron jälkeen etäsuhteeseen, joka kasvatti minua paljon ihmisenä ja avasi lisää silmiäni, ja vaikka sydän on edelleen riekaleina,tiedän että tein oikean päätöksen lopettaessani suhteen. Tunnelukkoni aktivoitui jatkuvasti enkä kokenut tarpeeksi turvaa suhteessa kasvaakseni ehjemmäksi, hän ei ollut luotamukseni arvoinen millään tasolla. Mutta tämäkin suhde oli tärkeä osa ja opetus elämässäni, piirun verran olen taas fiksumpi ja opin asettamaan rajoja ja arvostamaan itseäni.

Joten ehkä minulla on toivoa. Ja vielä jonain päivänä voin rakastaa tällä kaikella rakkaudella mitä sisälläni on, aikuisessa ja tasapainoisessa suhteessa. Tai sitten olen yksinäinen susi elämäni loppuun asti.
Niin tai näin, olen kiitollinen kaikesta hyvästä mitä olen elämässäni saanut ja suurin niistä ovat minun lapseni.

Kiitos että tuot suuria asioita esille.”

X