Havaintoja parisuhteesta

”Oma parisuhteeni oli ollut ahdas lokero, johon olin nuorena tyttönä istunut”

Teksti:
Havaintoja parisuhteesta

”En tiedä, tuleeko tällaisia tarinoita paljokin. Kenties? Koen kuitenkin tarvetta kirjoittaa, sillä olen ainakin toistaiseksi vielä osittain toinen jalka kaapissa sisällä. Pikkuhiljaa, askel kerrallaan.

En takuulla ole yksin asiani kanssa. Siis sen, että olen kipuillut oman seksuaali-identiteettini kanssa vasta aikuisena enemmän kuin teini-ikäisenä, jolloin ne kaikki asiat kai kuuluisi käydä läpi. Enkä edes tajunnut koko hommaa ennen kuin vasta vuosi sen jälkeen kun olin eronnut pitkästä parisuhteesta, ja sittenkin meni toinen vuosi ennen kuin sisäistin tämän asian. ( Enkä taatusti ole ainoa, jolla on joku raaja vielä kaapissa sisällä syystä tai toisesta…)

Tarina alkaa todella tyypillisesti: tyttö tapaa pojan, poika tykkää tytöstä ja tyttö tykkää pojasta, he päättävät jatkaa matkaa samaa polkua. Vuosia kuluu, haasteita parisuhteessa on. On riitoja, mutta on myös niitä euforisia hetkiä jolloin kaikki tuntuu olevan pumpulia. Kumpikin on liian jääräpäinen ymmärtääkseen että olisi parempi lähteä eri suuntiin.

Sanotaan asioita joita ei tarkoiteta ja tahattomasti satutetaan toista, välillä hyvinkin syvältä. Vuosien saatossa arvet eivät todellakaan haalene vaan jäävät iholle – niitä on siten helpompi repiä auki kun uusia riitoja syntyy. Lopulta tapahtuu väistämätön, kumpikin on niin kovin väsynyt. He päättävät erota, koska rakastavat toisiaan liikaa pystyäkseen satuttamaan toisiaan enempää. Parempi niin.

He jatkavat siis matkaa eri suuntiin ja tyttö on kasvanut jo naiseksi. Sillä tyttö hän oli kun he alkoivat kulkea yhdessä, vasta kuudentoista, ja nyt hän on kahdenkymmenenviiden. Miten hän jatkaa nyt, ilman toista? Ei varmaan tarvitse alleviivata että kyllä, minä se tyttö olin. Ja nyt nainen.

Miten siis jatkoin? No, juoksemalla ensimmäisen vuoden laput silmillä ja nauttien sinkkuudesta. Jossain vaiheessa tajusin kuitenkin pysähtyä ja ajatella. Mitä minä haluan? Kuka minä olen, ilman sitä toista?

Kun olin nuori, meille opetettiin että seksuaalisia suuntautumisia on kolme. On heterot, sitten oli homot ja lesbot, ja lopuksi bi-seksuaalit. Mies menee naimisiin naisen kanssa, tai sitten kaksi naista tai kaksi miestä asuvat yhdessä. Perheeseen kuuluu koira, kissa, ja heteroparin ollessa kyseessä myös kaksi ja puoli lasta.

Löysin ympärilleni melkein vahingossa ihmisiä, joiden näkemys näistä asioista oli paljon laajempi kuin omani. Olin aina hyväksynyt jokaisen sellaisena kuin he olivat, mutta en ollut koskaan ymmärtänyt ottaa asioista enempää selvää. En tiennyt muuta parisuhdetta kuin ne, joita olin nähnyt – mies ja nainen, naimisissa ja lapsia. Mustasukkaisuutta, riitoja, asioita joista ei puhuta. Rakkautta, ainakin jonkinlaista.

En ollut koskaan pohtinut omaa suuntautumistani, sillä olin aina ollut miehen kanssa. Olin ollut suhteessa, jossa näin jälkiviisaasti ajatellen tajuan, että kommunikaatio ei ollut toiminut kovinkaan hyvin.

Suhteen ulkopuolinen ihastus oli heti tyrmätty, nuoruuden kiihkolla ja mustavalkoisella ajatusmaailmalla, eikä siitä oltu koskaan puhuttu sen jälkeen. Ehdottomuutta, jota ei koskaan peruttu. Virheitä joita ei koskaan korjattu, ja lopulta niihin totuttiin niin ettei edes huomattu.

Nyt minulla oli tilaa pohtia asiaa, miettiä mikä minua viehättää toisessa ihmisessä. Mikä saa minut ihastumaan? Huomasin, että ihastuin eri ihmisissä eri ominaisuuksiin. Ei ollut yhtä asiaa, vaan monia. Yhdessä ihmisessä ihastuin hänen hymyynsä ja tapaansa ilmaista itseään. Toinen ihminen viehätti yhteisten mielenkiinnonkohteiden vuoksi. Kolmas oli vaan todella upean näköinen minun mielestäni. Annoin itselleni luvan ihastua, vaikka en mitään sen eteen uskaltanutkaan tehdä.

Oma parisuhteeni oli ollut ahdas lokero, johon olin nuorena tyttönä istunut. Olin vieläpä iloisena, rakastuneena, laittanut itse itseni siihen laatikkoon. Viihdyinkin siellä, ainakin jonkin aikaa – mutta kun olin kasvanut aikuiseksi, olin kasvanut myös siitä lokerosta ulos. Pikkuhiljaa, raaja kerrallaan, laatikko alkoi tuntua ahtaalta. Purin tuntemukseni parisuhteessa, mikä aiheutti entistä enemmän ahtautta laatikossa. En tiedä kumpi meni rikki ensin, parisuhde vai laatikko, mutta ymmärsin tilanteen vasta kun olin toipunut parisuhteen loppumisen aiheuttamasta kriisistä. Sillä kriisi se oli, vaikka kyseessä olikin yhteinen päätös ja en silloin sitä tajunnut.

Hetken aikaa olin hukassa, kaipasin laatikkoani ja sitä miten helpoksi se oli elämäni muka tehnyt. Lopulta nousin ylös, venyttelin käsiäni ja jalkojani, nautin kuinka selkänikamani naksuivat.

Olen löytänyt itseni.”

X