On helvetin vaikeaa olla läsnä

”Jos jotain kadun, niin ne ovat yksittäisiä tilanteita, joissa en ole huomannut toisia tarpeeksi. Häpeän, jos sivuutan toiselle tärkeän asian, kun olen liian syvällä omissa ajatuksissani.”

Näin kertoo laulaja lauluntekijä Samuli Putro Minna Juutin kirjoittamassa artikkelissa uudessa Anna -lehdessä.

Tässä tullaan yleiseen ongelmaan, jos sitä voi ongelmaksi kutsua. Läsnä olemisen vaikeus. Helvetin vaikea olla ihmiselle läsnä. Helvetin vaikea olla hetkessä läsnä. Helvetin vaikea pysäyttää ajatus, auki, tilanne tai hetki. Kirjoitan siis itsestäni.

Kuinka monta kertaa onkaan ollut tilanteessa, jossa lapsi on sanonut minulle jotain itselle tärkeää ja sen on vain ohittanut, koska itsellä on ollut kesken joku vähäpätöinen sosiaalisen median hetki tai viestin kirjoittaminen. Kuinka monta kertaa onkaan sanonut lapselleen, että odota ihan pieni hetki tai jopa jättänyt sanomatta, kun ei vain rekisteröi.

Sehän on lopulta aivan samantekevää, että jääkö lapsi ilman läsnäoloa liiallisen alkoholin, työnteon tai puhelimen vuoksi. Samasta asiasta on kyse, käärittynä eriväriseen paperiin.

Sama se on puolisoittemme kanssa. Emme ehdi kuunnella, kun toisella on asiaa. Emme pysähdy vain hänen tarpeidensa eteen. Koska tarve olla toisaalla tai monessa hetkessä samaan aikaan, voittaa tarpeen olla yhdelle ihmiselle tai yhdelle hetkelle läsnä. Me sorrumme siihen jokainen. Kuuntelemme vain puolella korvalla. Katsomme vain toisella silmällä. Tämä siksi, koska toinen korvamme ja toinen silmämme pitää olla jossain toisessa hetkessä, sillä pelkäämme, että maailman katoaa meiltä, jos emme ole joka hetki sen jokaisessa kolkassa.

Eikä tämä tarvitse ympärilleen edes ihmisiä. Kuinka monta kertaa katsoit puhelimeesi viimeksi, kun katsoit jotain ohjelmaa tai elokuvaa kotonasi? Kuinka monta minuuttia pysyt olemaan katsomatta puhelimeesi sen jälkeen, kun siihen on tullut jokin äänimerkki? Ylipäätään, kuinka usein pystyt keskittymään vain yhteen asiaan kerrallaan?

Minä jaan tämän tekstini torstai-iltana kello kaksikymmentä. Minulla on ollut juuri ennen tätä taloyhtiön saunavuoro. Sauna sijaitsee taloni alakerrassa. Tunnin vuoro. Jätänkö puhelimen kotiin, kun lähden saunaan? En jätä. Katsonko puhelimeen, kun olen käymässä pukuhuoneessa? Joka ikinen kerta. Enkä ole ainoa. Väitän, että en ole ainoa, jolle tunnin saunavuoro ei anna rauhaa sille, että puhelimen jättäisi kotiin.

Riippuvuuttahan se on. Voi sen kääriä valheelliseen muotoon, mutta minä olen riippuvainen. Riippuvuuden tunnistamisesta on kuitenkin vielä pitkä matka siihen, että alkaa toimia toisin. Älkää tekään huijatko itseänne. Teistä moni on yhtä riippuvainen kuin itsekin olen. Itsensä huijaaminen pidentää toipumisprosessia vielä pidemmäksi.

Pitäisi tehdä harjoitteita. Ottaa askel kerrallaan, koska kahta ei kukaan pysty. Keskittyä hetkiin. Viedä puhelin toiseen huoneeseen, kun pelaa lapsensa kanssa peliä, keskustelee puolisonsa kanssa tai katsoo elokuvaa. Jos siihen tulee viesti, niin lukea vasta myöhemmin, sillä viestillä ei kukaan mitään elintärkeää asiaa tule ilmoittaneeksi. Jos ihmisellä on hätä, niin hän soittaa.

Mikään elämässä ei ole niin tärkeä kuin aika toiselle ihmiselle. Kuinka se onkaan loukkaavaa olla sitten antamatta sitä, kun sitä on jopa luvannut antaa. Ei olekaan läsnä, vaan jossain aivan muualla. Ei ne ole treffit, jos on ihmisensä kanssa samassa paikassa fyysisesti, mutta mieli seilaa jossain aivan muualla. Ei se ole lapsen kanssa olemista, jos kesken pelin katsoo vähän väliä puhelimeensa ja jopa selaa sitä. Se on suurta itsekkyyttä ja välinpitämättömyyttä. Turha selittää kauniimmaksi.

Kuinka palkitsevaa sen onkaan. Istua, rauhoittua, jättää koko muu maailma sivuun edes hetkeksi, olla ihmisensä kanssa, olla vain hänelle ja läsnäolollaan näyttää, että hän on tässä kaikessa kuitenkin se kaikkein tärkein ja arvokkain. Jos sitä ei koskaan tee, niin pian ihmistä ei enää ole.

Sinulle jää vain muu maailma ja huomaat, että et sinä sillä edes mitään tee.

Sen jälkeen yksinäisyys.