”On jättäjälläkin tunteet”

Muutama päivä sitten uudelleenjulkaisin Loppukesästä saamani naisen viestin. Kirjoitin viestistä blogitekstin nimellä ”Yksinoloa en pelkää, pelkään, että menen hukkaan.” ( linkki alla ) Nainen kirjoitti uudet kuulumisensa ja tämä blogiteksti on jatko-osa aiemmalle.

”Yksinoloa en pelkää, pelkään, että menen hukkaan”

”Kuten aiemmassa tarinassani kerroin, muutin yhteisestä kodistamme omaan asuntooni vappuna. Puoli vuotta asuin kerrostalokaksiossa (joka ei tuntunut kodilta vaan kalustetulta vuokra-asunnolta, lapset eivät tottuneet ja kerrostaloelämä tuntui rivitaloasumisen jälkeen kolkolta ja vieraalta). Lokakuun puolessa välissä muutin rivitaloneliöön melko lähelle miestäni. Lapset vuoroviikottelevat kotien välillä ja me molemmat pyrimme pitämään kaiken mahdollisimman tavallisena lapsille.

Puhuin keväällä mieheni ympäri muuttoajatukseen sillä, että sanoin toivovani sen auttavan meitä toistemme uudelleen löytämisessä, että se auttaisi minua löytämään kadonneen kipinän… vaikka tiesin, että jotain on kateissa pysyvästi. Olin päätökseni tehnyt ennen kuin itse sitä tiedostinkaan.

Syyskuussa teimme perheen kesken yhteisen mökkireissun. Lähtiessämme meinasin saada paniikkikohtauksen ajatuksesta kahdesta päivästä mieheni seurassa ja ahdistuin todella. Nyt oli aika. Mökillä kerroin miehelleni, että haluan avioeron. Jos itkien roikkuu aviomiehensä kaulassa ja sanoo haluavansa erota, silloin pitäisi tuntua syvällä sielussa, jos päätöksessä olisi mitään kyseenalaistamista.

Ei ollut. Olin ja olen varma.

Lokakuun alussa allekirjoitimme avioeropaperit yhdessä. Minä lupasin maksaa viulut, olenhan tämän aloittanut. Menköön niin. Kertoessani eropäätöstäni perheen yhteisellä mökkireissulla sateisena yönä, mies sanoi arvanneensa tämän päätyvän näin. Hän ei halua estää minua, jos olen päätökseni tehnyt. Silti näen hänen rakkautensa minuun aina kun tapaamme.

”Olisin ollut valmis mihin vaan, olisin tehnyt mitä vaan”, hän sanoi. Olisin-sana tuntui lohdulliselta: ehkä hän joskus ymmärtää.

Avioeromme astuu voimaan huhtikuun alussa. Toisistamme emme pääse emmekä halua eroon ikinä, meillä on yhteinen yli vuosikymmenen mittainen historia ja yhteiset lapset. Nyt asun rivitalossa, joka tuntuu kodilta. Autamme ja tuemme toisiamme ja olemme sopineet, ettei lasten elämään tuoda uusia kumppaneita vuoteen. ”Miksi erota, jos sinulla ei ole ketään toista odottamassa?”, mies kysyi.

Siksi, että nyt on kyse minusta. Ei kenestäkään muusta.

Eroon tottuminen on ollut vaikeaa myös minulle. Vaikka nautin ajastani ja päivistäni yksin, ikävöin lapsia ja he minua. Ikävöin myös jotain muuta: aikuista seuraa, syvällisiä keskusteluja ja aivotonta läyhäämistä. Sitä, että voin kertoa toiselle ne turhatkin ajatukset joita päässäni on, läheisyyttä, vieressä nukkumista.

Mutta en miestäni, tulevaa ex-miestäni.

Syksy on ollut itkuinen tehdessäni erotyötä päässäni. Olen itkenyt kotona, töissä, työmatkoilla, kesken kaiken palavereissa, ystävilleni puhelimessa, neuvolan terveydenhoitajalle.

On jättäjälläkin tunteet.

Silti, juuri näin on hyvä. Tee kuten sydämesi sanoo. Selviät kyllä.”