”Onhan se kuitenkin sun äiti”

”Äitienpäivä lähestyy ja joka vuosi käyn samaa prosessia läpi, miksi en voi muistaa omaa äitiäni? Miksi minulla ei ole sellaista äitiä, josta kaikki puhuvat ja jota juhlivat onnellisina.

Meillä ei ikinä ole ollut äititytär- suhdetta. On sitä yritetty, voi luoja kuinka monta kertaa. On ollut pätkiä, kun meni paremmin. Nykyään omasta tahdostani emme ole missään tekemisissä. Niin oli parasta, oman itseni takia.

Minut on otettu synnyttäjältäni pois vain 3 vuotiaana. Ei hänessä ollut mitään äidillistä. Ei hän osannut olla äiti. Alkoholi oli tärkeämpää.
Hän katosi elämästäni vuosiksi. Sitten tuli takaisin, katosi vuosiksi. Tuli takaisin.. mantraa voisi jatkaa loputtomiin.

Minua on syyllistetty siitä, että olen tehnyt päätöksen luopua hänestä elämässäni. Onhan hänellä oikeus olla mummo.
”Onhan se kuitenkin sun äiti”
”No parhaansa se vaan tekee” Ei ole, eikä tee.

Synnyttää voi kuka vain. Äidiksi kasvetaan ja se titteli ansaitaan. Tämä synnyttäjä on äidin irvikuva.
Miten voi kunnioittaa ihmistä, joka ei kunnioita sinua? Ei arvosta sinua? Eikä ikinä tule näkemään tekemiään virheitä ja traumoja, jotka minulle siinä matkalla lähti mukaan ja joita käsittelen vasta nyt aikuisiällä, koska olen tajunnut ettei vika ollut minussa.
Joskus on vain pelastettava itsensä ja irtautua jostain, joka myrkyttää itsesi ja elämäsi. Vaikka hän sitten sinut olisi maailmaan puskenutkin.

Olen joutunut todistelemaan omaa äitiyttäni paljon ja etten ole samanlainen, kuin hän.
Olen joutunut todistelemaan, että oma huostaanottoni ei tehnyt minusta huonoa äitiä. Etten ole kuten oma synnyttäjäni on.

Mistäkö sen tiedän?
Siitä, että saan kaapata lapseni suureen rakastavaan halaukseen päivittäin ja kuulla lauseen ”Rakastan sinua, äiti”.

Silloin koko maailmassa on taas järkeä ja pystyn hengittämään.”