Havaintoja parisuhteesta

Onko olemassa aikarajaa sille, että puolison kuoleman jälkeen saa rakastaa uudelleen?

Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Nainen otti yhteyttä. Hän oli menettänyt puolisonsa pitkäaikaiseen sairauteen. Nainen kirjoitti, että sai surra puolisonsa kuolemaa jo ennen varsinaista kuolemaa, koska sairaus oli luonteeltaan sellainen, että toivoa ei enää parantumisesta annettu. Lopulta hänen puolisonsa leijaili ikuisuuteen joulua edeltävällä viikolla.

Nainen oli puolisonsa tukena koko hänen loppuaikansa. Nainen kirjoitti, että hänen puolisonsa kannusti viimeisinä kuukausina vaimoaan jatkamaa elämäänsä, sillä miehen sanojen mukaan:

”Sinulla on vielä pitkä elämä edessäsi, älä jätä sitä elämättä, koska olet onnekkaassa asemassa ja saat mahdollisuuden elää”.

Naisen tukena viimeisten kuukausien aikana oli hänen miespuolinen ystävänsä. Mies kuskasi naista sairaalaan ja takaisin, koska naisella itsellä ei ollut ajokorttia. Hän auttoi naista myös arjen askareissa, mitä nyt omakotitaloasumisen askareisiin kuuluu. Pariskunnan lapset asuivat toisella paikkakunnalla ja pandemian takia eivät voineet tulla riskeeraamaan riskiryhmässä olevia.

Nainen huomasi tunteensa kasvavan ystäväänsä kohtaan. Hän tunsi siitä syvää syyllisyyttä. Hän ajatteli, että ehkä se kaikki johtuu vain ympärillä olevasta surusta ja siitä, että saa niin pyyteetöntä apua ja tukea. Hän kertoi tunteistaan ystävälleen. Mies sanoi tuntevansa aivan samoin.

Aivan kuin mieheni olisi aavistanut tai jopa tiennyt. Nainen kirjoittaa viestissään. Mieheni ollessa viimeisen kerran kotioloissa söimme kolmistaan illallista, jonka ystäväni oli tehnyt. Muistan loppuelämäni mieheni sanat tuona iltana. Hän sanoi, että älä hukkaa elämästäsi noin hienoa ihmistä, tarkoittaen ystävääni.

Nainen tunsi silti ennen miehensä kuolemaa sekä sen jälkeen suurta syyllisyyttä. Ikään kuin hän olisi pettämässä aviomiestänsä, jota ei enää ollut lopulta kuin muistoissa. Nainen halusi puhua asiasta jollekin ja lopulta hän avautui lapsilleen sekä pitkäaikaiselle toiselle naispuoliselle ystävälleen. Lapset ottivat naisen sanat hyvin vastaan ja kannustivat äitiään jatkamaan elämäänsä, sillä hänen elämänsä ei ollut päättynyt.

Toisin oli hänen ystävättärensä laita. Hän tyrmistyi naisen sanoista. Miten nainen voi tehdä jotain niin julmaa, kun hänen aviomiehensä tekee kuolemaa? Eikä ole soveliasta vielä moneen vuoteen alkaa katselemaan ympärilleen miehen menettämisen jälkeen.

Nainen tunsi itsensä jälleen syylliseksi ja syylliseksi hän tuntee itsensä vieläkin ja vaikka hän niin kovasti haluaisi lohtua ja rakkautta miesystävältään, johon hän on rakastunut, niin hän ei uskalla päästää rakkautta irti, koska pelkää ympäristön tuomitsemista ja lynkkaamista.

Rakkaat ihmiset. Miettikää, kuinka ahtaaseen paikkaan rakkaus tunnutaan puristettavan. Ihminen, joka samalla suree miehensä kuolemaa, ei uskalla ottaa vastaan lohtua ja rakkautta, jota olisi aivan lähellä saatavilla, koska pelkää tulevansa tuomituksi.

Nainen pyytääkin minua kysymään teiltä, että kuinka pitkään hänen pitää odottaa, että olisi soveliasta rakastaa?

Lue myös

X