Havaintoja parisuhteesta

Oodi rakkaudelle.

6.1.2016 Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Muistan se päivän kuin eilisen. Oli alkutalvea vuonna 1998. Olin luvannut mennä silloisen tyttöystäväni kanssa katsomaan Titanic-elokuvaa. Aamu alkoi, niin kuin kaikki muutkin aamut, kun on ikää 22 ja kuolematon, vailla huolia ja murheita päivän koitoksista. Päivän aikana unohdin koko elokuvan. Kuunneltiin ystävän kanssa hänen 16 neliön asunnossaan Gunnareita ja juotiin punaviinipullolliset. Kunnes puhelin soi kesken kitarasoolon ja tyttöystävä kysyi, että missä minä viivyn. Matkalla leffaan kävin ostamassa kolme Raider-suklaapatukkaa viidellä markalla. Anttilassa oli tarjous. Ajattelin, että viinihumala vähän kapenee syömällä nopeasti paljon suklaata. Ei se kaventunut.

Se oli hirvittävä kolmetuntinen. Nousuhumala alkoi kääntyä laskun puolelle, vatsassa oli etova olo suklaasta, pissatti pahasti ja se helvetin laiva ei ollut upotakseen, ei sitten millään. Siinä ne seisoivat kannella Leonardo ja Kate, niin rakastuneena ja taustalla soi se koko yhdeksänkymmenluvun lopun soinut voimaballadi, joka ei välttämättä helpottanut etovaa olotilaani. Minä siinä laskuhumalan tuskassa ajattelin, että eivätkö nuo kannella suutelevat rakastavaiset ymmärrä, että vaikka toinen heistä ei kuolisikaan sinne hyiseen mereen, niin muutaman vuoden kuluttua heidän parisuhteensa tulisi joka tapauksessa päättymään yleiseen vitutukseen. Se uppoava laiva oli vertauskuva parisuhteesta, ensin tanssitaan, juovutaan ja suudellaan iloisesti ja kohta onkin jokin ison kiven möhkäle edessä ja maataan hyisessä vedessä odottaen hiljaista kuolemaa. Niin minä siinä 22-vuotiaan laskuhumalaisen itsevarmuudella ajattelin ja leffasta ulos päästyäni sanoin hiljaa mielessä, että en koskaan juo ennen elokuvaan menemistä, enkä koskaan aloita enää parisuhdetta. Menee hyvä nousuhumala ihan hukkaan.

Hyvin olen päätöksessäni pysynyt. Tai olen minä siinä toisessa pysynyt. En ole mennyt humalassa elokuviin. Parisuhteita olenkin sitten harrastellut. Raiderit ovat vaihtuneet Twickseihin, markat euroihin, naisen nimet sydämeen, Gunnarit radio Nostalgiaan ja nuoruus orastavaan keski-ikään, mutta parisuhteet ovat olleet pysyvää. Ja kaikki muu siinä parisuhteen ympärillä. Olen vieläkin se sama 22-vuotias Sami, joka yrittää pelastaa hankalan tilanteen tuuppaamalla kolme suklaapatukkaa suuhunsa ja tulee vain pahentaneeksi aiheuttamaansa tilannetta. Sama Sami, joka toisinaan herää aamuisin vailla huolia ja murheita päivän tapahtumista, mutta jotka paiskotaan päivän aikana naaman eteen. Siellä se elää ja kurkistaa kauluspaidan alta aina kun sille antaa luvan tulla kurkistamaan ja välillä se tulee pyytämättä. Siinä se riekkuu 22-vuotiaan itsevarmuudella, eikä mene piiloon, vaikka kuinka yrittää työntää sitä paidan sisään. Ja silloin on taas aika lähteä kioskille hakemaan niitä suklaapatukoita.

Ja välillä se tuntuu hänestä, joka siinä vierellä elää, aivan mielettömän ihanalta ja nautittavalta, ja välillä suurena ihmetyksenä ja vitutuksena, että siinä se tanssii olohuoneen lattialla bokserit jalassa Antti Tuiskun tahdissa, vaikka olisi miljoona muuta asiaa, jotka pitäisi hoitaa. Sellaista se parisuhde on. Sellaisia me ihmiset siinä parisuhteen sisällä olemme. Vuosien saatossa sama piirre siinä toisessa ihmisessä sekä ihastuttaa, että vituttaa, riippuen ihan kaikesta siinä parisuhteen ympärillä pyörivästä. Ehkä Leonardo ja Kate ymmärsivät siinä kuoleman edessä jotain enemmän. He keskittyivät oleelliseen ajan käydessä hetki hetkeltä rajalliseksi. He näkivät toisensa, koskettivat toisiaan ja tanssien suutelivat kohti vääjäämätöntä kuolemaa. Siinä oli kuitenkin vielä hetki aikaa. Se riippuu vain päätöksestä, että mihin sen hetkensä käyttää.

Sitähän se parisuhde kai on. Tai ihan koko elämä. Kallistuvan laivan kannella tehtäviä päätöksiä, että mihin sen kaiken loppuaikansa käyttää. Sen voi käyttää peläten kuolemaa, hissin jäätyä jumiin kerrokseen 17 tai sen voi ottaa mahdollisuutena pysähtymällä hissin tavoin ja tehdä siitäkin hetkestä elämän.

Minä haluan mennä tanssien loppuun, sillä tanssien olen kaiken aina aloittanutkin. Loivennan tekemisiäni sitten suklaapatukoilla. Elämä on rakastamista varten. Sen jälkeen voikin sitten kuolla, leveä hymy kasvoillaan.

Kommentit (2)

Olen juuri samaa mieltä, itse tähtään siihen, että vanhana sitten voin miettiä että empä montaa asiaa kadu. Matkan varrella omat sössimisetkin tai suurimman osan voi kääntää voitoksi. Minusta hyvää elämää on se, että tekee hetkestä täydellisen ja elää hetkessä.

Olen juuri samaa mieltä, itse tähtään siihen, että vanhana sitten voin miettiä että empä montaa asiaa kadu. Matkan varrella omat sössimisetkin tai suurimman osan voi kääntää voitoksi. Minusta hyvää elämää on se, että tekee hetkestä täydellisen ja elää hetkessä.

Olen juuri samaa mieltä, itse tähtään siihen, että vanhana sitten voin miettiä että empä montaa asiaa kadu. Matkan varrella omat sössimisetkin tai suurimman osan voi kääntää voitoksi. Minusta hyvää elämää on se, että tekee hetkestä täydellisen ja elää hetkessä.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *