Isyys.

2.osa

 

Isä.

Sinä olit syli. Pidit polvellasi, sanoit.

”Kaatuu, kaatuu, isin poika kaatuu.”

Ja olit tiputtavanasi lattialle. Nautin hetkestä, sillä tiesin, että et sinä koskaan tiputa.

Isin poika. Se minä olin. Et sinä minua olisi koskaan päästänyt tipahtamaan.

 

Sinä itse kaaduit.

Kuuntelin hiljaa sängyssäni. Ääniä, jotka kantautuivat oven takaa.

Puheensorinaa, naurua, kilinää ja sanoja, joita en olisi halunnut edes kuulla.

Kunnes tuli aamuyö. Hiljaisuus. Sinä makasit sohvalla.

Tiedän, koska kävin tarkistamassa.

Minulla oli valkoinen yöpuku, jossa oli erivärisiä autojen kuvia.

Hihoista märät. 

Kävelin sohvan eteen. Katsoin, että hengität. Palasin takaisin.

Ja vihdoin uskalsin sulkea silmäni. Yön viimeisiin tunteihin.

 

Isä.

Se, että meillä ei ollut rahaa tehdä ulkomaanmatkoja.

Tai, että olisimme saaneet viimeistä huutoa olevia merkkivaatteita.

Ei sillä ollut mitään merkitystä.

Vaan se, että sinulla oli aikaa olla läsnä.

Tehtiin me yksi ulkomaanmatka. En minä siitä mitään muista.

Mutta muistan sen kerran, kun heittelimme toisillemme pesäpalloa.

Sinä pistit koko isyytesi peliin.

Yritit näyttää mallia, kuinka pallo siepataan maanpinnasta.

Mursit siinä peukalosi. Mutta sinä olit läsnä vain minulle.

Pistit kaikki peliin. Olin sinulle tärkeintä siinä hetkessä.

Olit minulle kaikki, mitä silloin tarvitsin. Olit läsnä.

Jokainen kerta, kun yhdessä seisoimme Hippoksen seisomapaikoilla jännittämässä.

Ja se kerta, kun tulit hakemaan minut itkevänä pimeästä komerosta tappiosta pettyneenä.

Ja se, että annoit itkeä. Sen minä muistan.

Läsnäolosi. Että olit minua varten. Ottamassa syliin.

 

Isä.

Pakko kirjoittaa niistä kerroista, kun et ollut. Läsnä.

Kun et tullukaan työvuorosi jälkeen kotiin.

Kun pelkäsin, että olet kuollut tai liian humalassa päästäksesi.

Se kerta, kun pidin tupakkaa huuliesi välissä keskussairaalan parvekkeella.

Sinun kätesi ei toiminut. Olit tippunut ne portaat.

Tai se juhannus, kun sinä oksensit selälläsi nukkuessasi.

Minä kuulin sen kaiken seinän läpi ja tulin nostamaan sinut pystyyn.

Että sinä et tietämättäsi tukehtuisi.

Saatana, että vihasinkin juhlapyhiä. Ja kaikkia lomanalottajaisia.

Isä, silloin minä olin läsnä.

Siinä pelastajan roolissa, joka lähti seuraamaan minua moneen parisuhteeseen.

Siinä kiltin lapsen roolissa, joka sulki minut vuosikymmeniksi siihen kiltin pojan kuplaan, joka leijui tuulen riepoteltavana, pääsemättä yhtään mihinkään.

 

Isä.

En minä niitä hetkiä unohda. Ne elävät minussa.

Enkä tule koskaan niitä hyväksymään.

Ne hetket ovat arpina ihollani. Mutta en peitä niitä enää.

En häpeile. Annan niiden valuttaa ulos kaiken lapsuudestani ja nuoruudestani, jota olen yrittänyt pitää sisälläni ja piilossa.

Sillä jokainen pisara, joka arvistani valuu ulos, on pisara lähempänä anteeksiantoa.

Ja jonain päivänä, kun kaikki se patoutunut suru, pettymys, pelko ja viha on valunut ulos, jäljelle jää vain se kirkkain ydin tässä kaikessa.

Kiitollisuus siitä, että olet ollut minun isäni.

Kiitollisuus siitä läsnäolosta ja rakkaudesta, jota olet minulle antanut ja jota voin jakaa eteenpäin omalle lapselleni.

Kiitollisuus niistä hetkistä, jolloin tunsin olevani tärkeintä.

Kiitollisuus siitä, että olet minun isäni.

Yhä.

Ja vaikka se isyys näyttäytyy eniten tarkoituksettomissa sanoissa puhelimessa, niin olet minun isäni.

 

Minä olen varastanut omaan isyyteeni sinulta läsnäolon.

Sen, että lapseni tietää, että minä en päästä tippumaan.

”Kaatuu, kaatuu, isin tyttö kaatuu.”

Rakkauden ja läsnäolon isä sinulta.

Sen kaiken muun haluan tehdä toisin.

 

Rakkaudella.

Isin poika.

X