Luopuminen.

Pitää luopua, mutta ei luovuttaa.

Se tuntuu ajatuksena lohduttavalta, kuin laskeutuisi pehmeän sylin huomaan. Ajatus siitä, että jokainen aamu on kuin uusi elämä, uusi elämä täynnä uusia mahdollisuuksia. Elokuvassa American Beauty on kohtaus, jossa nuori mies kuvaa käsikamerallaan ilmassa leijailevaa höyhentä. Se on elokuvan kaunein kohta. Höyhen leijailee vapaana ilmavirran mukana, kunnes katoaa pehmeästi lentäen pois kuvasta, lakkaa olemasta. Moni on sanonut kuolemasta, että pahinta on ajatus, että joutuu luopumaan heistä, joita rakastaa, että ei saa enää koskaan heitä koskettaa.

Kuolema, lopullinen luopuminen. Ei ole olemassa paikkaa, jossa myöhemmin tavata. Ei ole olemassa toista elämää. Ja jos onkin, niin mikään ei ole varmaa. Minä ajattelen, että se tekee tästä elämästä arvokkaampaa. Jokainen aamu kuin uusi elämä, kokonainen päivä aikaa rakastaa niin täysillä kuin vain osaa. Kuinka paljon onkaan aikaa riisua itsensä alastomaksi elämän eteen ja antautua sen voiman vietäväksi, luopua niistä itseään vangitsevista estoista ja tunnemuureista, luottaa siihen, että minun elämälle paljastamaani vartaloa käytetään vain rakkauden tarpeisiin. Niin kuin siinä yhdessä Olavi Uusivirran biisissä lauletaan.

”Tie minut vie, missä musiikki sai meidät sekaisin onnesta,
pois, jonnekin pois,
läpi autiopihojen, läpi tämän betoniyön sydämesi lyö,
jotain suurta ja villiä täytyy tapahtua, ua ua,
se mitä meistä jää on rautaiset hampaat!”

Pitää luopua, mutta ei luovuttaa.

Meidän pitää vain luopua ajatuksesta, että aikaa olisi jotenkin rajattomasti. Kääntää katse pois kaikkivoipaisuuden harhasta ja olla paikalla siellä missä on paikalla. Meidän pitää osata luopua jostakin vanhasta, saadaksemme tilalle jotain uutta. Meidän pitää luopua itsestämme, kaikesta siitä, mikä saa meidät perääntymään, kieltäytymään ja verhoutumaan sen voiman alle, joka pitää meitä vain tiukasti paikoillaan huolimatta ympärillä puhaltavasta myrskyävästä tuulesta.

Minä en enää pelkää. Haluan olla riisuttuna jokaisen uuden aamun edessä ja annan elämän imeä himokkaasti kaulalleni jälkiä, jotka ovat todisteena illalla siitä, että olen uskaltanut. Olen luopunut pelosta ja sen tuomasta itsensä piilottamisen tarpeesta. Minä olen tässä, sellaisena kuin minä olen, häpeilemättä, ryhti suorana ja hymy kasvoilla. Luopuminen antoi minulle enemmän tilalle. Uskallan jokainen aamu antaa itsestäni enemmän, koska tunnen ajan rajallisuuden kannustavan painon. Minusta tuli käsi, joka etsii toisen ihmisen kättä ja se käsi on kokonainen aamusta iltaan kestävä elämä, hetki, jonka tahtoisin koskettavan minua ja tarttuvan ojennettuun käteeni ja siinä ympärillä koko ajan sykkivä elämä on kuin ajatus, jonka kehtoon on hyvä illalla nukkua ja minä tiedän, että voin osoittaa nämä sanat elämälle, sinulle, sillä tiedän sinun kuuntelevan ja ottavan ne vastaan,

koska minä sinua,

ja niiden kahden sanan välissä se tunne ja siinä tunteessa minä haluan asua sen kokonaisen hetken, joka meillä on käytettävissä, päivän tai elämänmittaisena, mistä me voimme sen ikinä tietää ja se tunne siinä kahden sanan välissä on lopulta se, joka jää viimeisenä jäljelle, kun sen tunteen ympäriltä on kaikki turha poisriisuttu.

Kahden sanan välissä rakkaus ja sen rakkauden ympäriltä voi luopua tai riisua ihan kaiken muun, eikä lopulta tule menettäneeksi yhtään mitään, koska jäljelle jää se kaunein ydin, jonka vuoksi kaikesta muusta voi aivan hyvin luopua. Ja sen myötä olen tehnyt elämän kanssa sitovan sopimuksen. Se alkoi vaihtokaupasta, jossa luovuin pelosta ja sain tilalle elämän. Ja vaikka se elämä usein tekeekin syviä haavoja sen edessä uskaliaasti olevaan alastomaan vartalooni, niin toisina hetkinä se hellii sitä pehmeillä ja rakastettavilla sormillaan ja kun tulee aika luopua tästä kaikesta, niin vartaloni on täynnä merkkejä, joista voi lukea minun tarinan ja pyrin siihen, että se tarina on mahdollisimman kaunis ja täysi. Minulla on elämän kanssa suhde, jollaisesta Pariisin Kevätkin laulaa.

”Näen sinut kauneimpana lintuna,                        

ei häkin ovi ole suljettuna,

oot siellä omasta tahdosta,

mutta jos sä päätät uskaltaa,

minä odotan ovella hiljaa, minä odotan,

otan sinut syliin, eikä kukaan enää pääse meidän väliin.”

Pitää luopua, mutta ei luovuttaa.

Sitä kesti kahdenkymmenen sekunnin ajan. Höyhen lensi ensin ylöspäin ja välillä laskeutui, teki kaaria vasemmalle ja oikealle, liikkui hitaasti, kunnes tuulenvire heilutti sitä voimakkaasti ympäriinsä, haki paikkaansa, tilaansa ja viimein löysi sen ja hiljalleen levollisena leijaili ulos kuvasta. Sitä käsikameralla kuvannut nuori mies tiesi, että elämää ei voisi enää oikeampana filminauhalle saada.

Koko elämä kiteytettynä höyhenen lennossa, paljaana, riisuttuna ja sidottuna yhteen häikäisevän kauniiseen hetkeen.

Teksti on omistettu heille, jotka kaikesta huolimatta nousevat jokainen aamu uuteen elämään ja ovat täynnä rakkautta, rohkeutta ja valoa. Ja heille, jotka tekevät sen vielä jonain parempana aamuna.

X