Ikävä.

Iältään pieni poika. Ymmärtää kyllä. Hän katsoo kelloa ja huomaa sen olevan jo kaksi minuuttia yli rajan. Isän auton valot eivät vielä heijastu ikkunasta. Poika on ahdistunut, pelkää kolaria, että isä ei enää tulekaan töistä. On ikävä. Päivä on ollut pitkä. Muistin syövereissä ne sanat, jotka kantautuivat korviin sinä yönä, kun poika heräsi riidan ääniin ja niiden seassa isän sanat, että sitten ajan rekan alle. Poika seisoo ikkunan edessä ja odottaa isän autoa. Kello on 22.22 ja iltavuoro päättynyt kaksikymmentä minuuttia sitten. Tehtaalta kotiin on kahdenkymmenen minuutin ajomatka. Viimein auto kaartaa pihaan. Poika voi mennä nukkumaan. Huomenna on uusi päivä.

Ihan tavallinen perjantai. Minä kuuntelen huoneen hiljaisuutta. Leikkaan sitä avaamalla television, jossa uutispuheessa mies kalliiseen pukuun sommistuneena puhuu pakollisuudesta leikata jopa perusturvasta. Pyörittelen sanoja itsekseni ääneen. Leikata perusturvasta. Eikö perusturva ole koko ihmisen elämän kantava voima. Jos ei ole perusturvaa, ei ole pohjaa elämälle, jonka päällä turvallisesti seistä. Suljen television. En halua edes ymmärtää miehen sanoja. Annan tuntien valua hiljalleen eteenpäin. Menen ikkunan eteen seisomaan. Kello on kaksi aamuyöllä. Sinä olet kaverisi kanssa ulkona. Viettämässä mukavaa iltaa. Sanoit lähtiessäsi tulevasi viimeistään kahdelta. Kello on kolme minuuttia yli. Ikkunassa seisoo mies. Iältään kahdenkymmenen ja neljänkymmenen välillä. Miehen sisällä on herännyt pieni poika. Sama poika, joka vuosia aiemmin seisoi ikkunassa odottaen isää saapuvaksi. Ikä katoaa miehen ympäriltä. Paikalle jää vain tuttu turvattomuus. On ikävä. Kellon viisareista kuuluu painava ääni. Sekunnit putoavat äänekkäästi kellon pohjalle. Ikkunaan jää pieni harmaa jälki iättömän ihmishahmon nenänpäästä.

Ensimmäinen joulu oli pahin. Lapseni oli vähän yli neljän. Joulupukki toi hänelle hienon leikkikeittiön. Paljon astioita. Kuulin tämän, kun hän myöhemmin minulle siitä kertoi. Hänen kasvoistaan paistoi riemu. Riemuitsin mukana. Se oli ensimmäinen joulu, jota emme viettäneet yhdessä. Heräsin aattoaamuun enkä edes yrittänyt pidätellä kyyneleitäni. Joulu tuntui viikonpäivältä, jota seurasi toinen viikonpäivä. Suuntaisin katseeni jo seuraavaan jouluun, jolloin joulupukki tulisi meillekin. Sunnuntaisin huone jää tyhjäksi. Huoneen seinille jää raikumaan ääniä. Menen joskus huoneeseen kuuntelemaan niitä. Sängyllä on kymmeniä pehmoleluja. Niillä on jokaisella nimi. Yritän muistaa niiden nimiä. On ikävä. Nousen ylös sängyltä, jossa seuraavana yönä ei nuku kuin pehmolelut. Lehdessä oli artikkeli. Otsikoitu, että erossa mies pelkää eniten lapsiensa menettämistä. Lapsi, joka voi olla syy jatkaa kaikkea muutakin. Lapsi, jonka kanssa voi mennä vaikka ylihuomenna uimaan. Ei sellaista pelkoa pitäisi olla.

Minulla on rakkausvihko. Se on sellainen paksu, punakantinen vihko, johon kirjoitan ajatuksia. Hankin sen kun olin 17. Kaksi kertaa olen repinyt sen pettymysestä. Olen aina korjannut sen. Teipannut sivuja yhteen. Kursinut kokoon. Kirjoittelen sinne yhä sanoja. Luen vanhoja. Sivuilla liikkuu lujia tunteita. Vihkon ulkoasu on vähän ajan kuluttama. Rikki, säröillään, repsahtanut ja ryppyinen. Siltikin kokonainen. Riittävän hyvä.

Sinä perjantaina lähdit taas kaverisi kanssa. Niinkuin oli sovittu. Ihmisen pitää saada lähteä. Minä jäin pitämään kotia. Huoneen hiljaisuus tuntui mahtavalta. Tein kaikkea miesjuttuja. Mitä ikinä ne ovatkaan. Jokaisella on omansa. Ikävä ei tuntunut ahdistavalta. Heräsin siihen, kun tulit kotiin, riisuit vaatteesi ja tulit viereeni nukkumaan. En avannut silmiäni. Laskin käteni vyötäröllesi ja tunsin sinun pehmeän ihosi sormenpäitäni vasten. En ollut raottanut verhoja koko iltana. Ikkunaan ei ollut jäänyt harmaata jälkeä nenästäni. Tiesin että tulet. Kirjoitin siitä aiemmin illalla vihkooni. Rikkirevittyyn vihkooni, joka on kuitenkin kokonainen. Riittävän hyvä.

 En tahdo sinua enää.

X