MIES JA TUNTEET: Osa 7

Ilo.

Mä siinä katsoessani tajusin, että olen onnellinen.

Seisoin lapseni huoneessa ja katselin ikkunasta. Huhtikuu läheni jo puolta, mutta tummalta iltataivaalta leijui häpeilemättömän naivistisella tavalla lumihiutaleita kohti paljaana odottavaa maata. Ne tippuivat kuin minua varten. Katsoin sadetta kuin näytelmää ja ympärillä hiljaisuus kuulosti tuhansilta sanoilta. Halusin kuunnella ne kaikki. Lapseni koulupöydälle oli jäänyt piirustuksia, joita hän edellisenä iltana piirteli. Monessa niissä oli hymyilevä koira. Yhdessä sinisellä penkillä istuva ruskea karhu, jonka kädessä keltainen hunajapurkki. Sen yhden piirustuksen otin mukaani. Piirustuksessa oli koiran lisäksi kolme ihmishahmoa. Kaksi aikuishahmoa ja yksi lapsihahmo. Piirustuksen ihmishahmot istuivat samannäköisellä sohvalla, jolle itse istuin. En tiedä kauanko siinä istuin. Mutta mä siinä katsoessani tajusin, että olen onnellinen.

Lauantai oli edennyt tähän asti hyvin. Meillä oli saunavuoro kuudelta. Sen jälkeen sai pienen pullon limsaa ja sipsejä. Join limsan pillillä. Oli kahdeksankymmentä lukua ja yhdeksänkymmenen alkua. Me katsottiin Speden Spelejä ja Älywapaa palokuntaa. Mä laskin, että jääkaapissa on vain normaalit neljä pulloa olutta. Me katsottiin koko perhe yhdessä ohjelmia. Siinä rivitalon pihassa kulki välillä miehiä. Toivoin, että kukaan ei soittaisi meidän ovikelloa. Yritin tarkkailla aikuisten ilmeitä. Välillä mä kävin keittiössä. Varmistin että jääkaappiin ei ollut tullut mitään yllätyksiä. Kävelin samalla pakkomielteisesti kynnyksiä. Mä tiesin, että niin tekemällä ovikello ei soi, eikä jääkaappiin ilmesty ikäviä yllätyksiä. Me katsottiin koko perhe yhdessä ohjelmia. Se oli mukava lauantai-ilta. Sellainen kun lauantai-iltojen kuuluisikin olla. Menin nukkumaan mukana helpotusta ja iloa.

Tänään on torstai. Mä istun kotona. Ulkona vaihtuu vuoroin räntää ja auringonvaloa. Me syötiin makaronilaatikkoa. Sä olet koiran kanssa lenkillä. Mä istun koneen kanssa penkillä. Myöhemmin pestään ehkä pyykkejä. Sä kirjoitat viestejä. Mä selaan lehtiä. Mä tässä kirjottaessani tajuan, että olen onnellinen. Mä olen suunnitellut. Viikon päästä lauantaina. Ostetaan vähän limsaa ja sipsejä. Levitetään sohva. Katsotaan koko perhe yhdessä ohjelmia. Ylihuomenna meitä on vain kaksi, mutta viikon päästä kolme. Levitetään sohva ja katsotaan koko perhe yhdessä ohjelmia. Pelataan pelejä, pelleillään ja ollaan lähettyvillä. Niin kuin me lauantaisin aina tehdään. Tehdään sellaista kuin lauantai-iltaisin kuuluukin tehdä. Yhdessä koko perhe. Siinä piirustuksessa. Siinä on kolme ihmishahmoa ja koira. Kaksi aikuishahmoa ja yksi lapsihahmo. Istutaan vierekkäin siinä sohvalla. Sitä miettiessäni ymmärrän, että olen onnellinen.

Aurinko valuu esiin pilvenvälistä. Nousee kevät. Syntymä. Kovan asfaltin murtuman raosta nousee kukka. Mahdottomasta paikasta se synnyttää itsensä näkyviin. Välillä sen päältä ajetaan ties millä, mutta sieltä se vain puskee esiin. Keltaisena. Se on päättänyt kasvaa kauniiksi välittämättä ympäristöstä, minne on syntynyt. Ylpeänä ja häpeilemättömän naivistisella lauseella se kirjoittaa itsensä kauniiksi. Ottaa ilolla vastaan.

Mä tätä kuunnellessani tajusin, että olen onnellinen.

22-pistepirkko-birdy