Punainen kupla.

Ovat alkaneet jakaa maata erivärisiin kupliin. Se on mielikuvana herttainen. Ihmislauma kilpaa puhaltamassa poliittisesti värilatautuneita kuplia. Huolestuttavaa siinä on seikka, että kuplien puhaltajien väliin on kasvamassa ylitsepääsemätön muuri. Ja jos historiaa vähänkään osaa tulkita, niin milloin ihmisten välille rakennettu muuri on saanut jotain rakentavaa aikaan? Puhalsin viikonloppuna tyttäreni kanssa saippuakuplia. Aurinkoa vasten ne näyttivät lähinnä kirkkailta. Kuplat lähtivät tuulen mukana kohti taivasta ja taivasta riitti silminkantamattomiin. Sanoin tyttärelleni, että sinne mahtuisi miljardeja saippuakuplia. Vieri viereen, eri kokoisia, värisiä ja muotoisia. Maapallon kokoinen kupla. En minä esittämääni ajatukseen itsekään uskonut, mutta halusin pitää kahdeksanvuotiaan lapsenuskoa elossa. Valaa postitiivista tulevaisuudenuskoa.

Minä elin lapsuuteni punaisessa kuplassa. Istuin sen sisässä silloinkin kun se oli paikoillaan. Meillä oli nimittäin punainen kuplavolkkari. Pidin sitä leikkimökkinäni. Kerran isäni oli parkkerannut sen loivaan alamäkeen. Tietenkin laskin käsijarrun alas. Kupla valui hiljalleen naapurin työvajan päälle. Ei naapuri sitä silloin huomannut. Pakeni vanhempiensa sukupolven sotatraumoja humalan hellään syleilyyn. Asuin rivitaloyhteisössä, jossa arkiaamuisin miehet lähtivät töihin muutaman kilometrin päässä sijaitsevalle tehtaalle ja suurin osa naisista jäi kotiin tekemään lapsille aamupalaa. Iltapäivisin miehet palasivat tehtaalta, söivät naisen tekemän päivällisen, ottivat päiväunet ja kokoontuivat ulos tupakalle ja tulivat iltauutisten aikaan sisälle. Perjantaisin taloyhtiön pihassa järjestettiin miesten kesken pulloarvonta ja sunnuntaiaamuisin ovelta ovelle kierteli väsynyt ja päänsärkyinen krapula. Minä istuin lauantaisin kuplavolkkarimme sisällä ja kuplavolkkari oli isomman punaisen kuplan sisällä. Kunnes tuli se iltapäivä, jolloin pihassa tupakoiva miesjoukko oli oudon vaitonainen. Naurunremakan sijaan heidän kasvojaan koristi järkytys. Yöllä salama oli iskenyt taloyhtiön lipputankoon katkaisten sen keskeltä poikki. Aamulla tehdas ilmoitti, että lopettaa toimintansa. Lipputangon terävä reuna osui kaatuessaan punaisen kuplan kulmaan ja puhkaisi sen. Kahdeksankymmentäluku vaihtui seuraavaksi vuosikymmeneksi. Lippu ei enää liehunut taloyhtiömme lipputangossa.

Pappani puhui kahden tunnin aikana noin viisi sanaa. Hän istui talonsa porstualla poltellen piipputupakkaa. Hän eli koko aikuisikänsä kranaatinsirpale päässään. Koskaan hän ei puhunut muusta kuin säästä. Lapsia hänellä oli yhdeksän. Yksi heistä äitini.
Isäni möi kuplavolkkarin pois. Ei siitä paljoa rahaa saanut. Osti tilalle jonkin toisen. En suostunut menemään sen kyytiin. Surin punaisen kuplan poismenoa.  Auto sijaitsi rivitaloyhteisön pihassa, jossa arkiaamuina miehet eivät enää lähteneetkään töihin. Pulloarvonta saattoi olla keskiviikkona ja krapula kiersi joidenkin ovien takana useita kertoja viikossa. Päätyhuoneistossa asuvan perheen isä lähti eräs aamu metsästämään, niin kuin hän usein metsästyskautena teki. Saaliin sijaan hän käänsi haulikonpiipun osoittamaan itseään päin. Hänen kymmenenvuotias poikansa odotti pihassa isän saapuvan, mutta isän sijaan tuli poliisit. Seinänaapurimme soitti ovikelloamme ja kysyi onko isäni kotona. Sanoin, että hän on kaupassa. Isäni tultua kaupasta, naapuri makasi jo keittiönsä lattialla sydänkohtauksen saaneena kuolleena. Hän oli juonut kaksi viikkoa putkeen raakaa kossua. Perheet hajosivat. Yhteisöstä ei ollut jäljellä enää kuin jokaviikkoinen pulloarvonta, jonka osallistujamäärä oli selvästi tippunut.

Puhumattomuus on sotatraumoista johtuva sukupolvien välinen ketju. Niin sanotaan. En minä muista kuulleeni vanhempieni puhuvan toisilleen tuntemuksistaan. En kuullut kysymystä, että mitä sinulle kuuluu. En sitä, että toista kehuttiin tai kannustettiin.  En tiennyt ongelmista, ennen kuin ne hakattiin kasvojen eteen. Minäkin vasta harjoittelen. Pienin liikkein opettelen sanomaan pahoja asioita. Tulemaan näkyviksi sellaisena kuin olen. Kantamaan ylpeänä itseäni niillä juurilla, jotka pitävät minua pystyssä. Sillä ylpeä minä juuristani olen. Siinä punaisessa kuplassa oli jotain todella kaunistakin. Välittämisen ja hyväksynnän ilmapiiri. Olen maalannut kuplaani muitakin värejä kuin punaisen. Se on pohjaväri, jonka päälle voi siveltää monia värisävyjä. Teen kuplastani puhekuplan, jossa loputtomien vitsien ja mitäänsanottavuuksien joukossa on myös sanoja, jotka voivat olla kipeitä, sillä..

.. sain sinä jouluna lahjaksi lp-levyn, jota olin toivonut. Istuin levy kädessä olohuoneen sohvallamme. Joulukuusi kimalsi koristeista. Osa lahjoista oli vielä avaamatta. Huoneen täytti ahdistava hiljaisuus. Pihastamme lähti auto. Isä ajoi, äiti oli kyydissä. Myöhemmin minulle kerrottiin diagnoosi. Oli sellainen perhetapaaminen. Äitini oli valunut jouluaattona psykoosiin. Liian paljon puhumattomia asioita. Sinä vuonna sain häneltä syntymäpäivälahjaksi sellaisen keraamisen pupukoristeen. Sairaalasta ostettu. Siinä oli kaksi pupua vierekkäin ja heidän välissään oli sydän. Se on minulla vieläkin tallella. Ja se levy, jota heti palaverin jälkeen kuuntelin monta kertaa perätysten. Siinä laulaja huusi hämmennystään ja vihaa minun puolestani. Sen levyn voimasta aloin muuttaa itseäni sahaksi, joka hiljalleen alkaa sahata sukupolvien välissä kulkevaa puhumattomuuden ketjua rikki. Enkä aio lopettaa ennenkuin työ on tehty. Teen sen ylpeydellä juuriani kohtaan ja kiitollisena siitä mitä minulle on annettu. Siinä sivussa värittelen kuplaa sen väriseksi kuin itse haluan.

Ehkä me kaikki ollaan saippuanestettä. Synnymme kalvoksi renkaan sisään. Ja kun tulee sopivan voimakas tuuli, venymme saippuakuplaksi. Lennämme kuplana ilmassa elämän ajan ja lopulta haihdumme hiljalleen pois. Mutta se lentomatka. Siinä ehtii paljon.

Levyltä Never Mind, vuodelta 1991:

Nirvana-Smells Like Teen Spirit
 

 

 

X