Havaintoja parisuhteesta

Osallistuva mies ei ole sankari

15.5.2019 Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Miestekstit jatkuvat neljä vuotta sitten julkaistulla tekstillä, joka sai aikaan mukavaa keskustelua.

 

Kymmenen vuotta sitten törmäsin outoon mieheen. Hän tuli synnytyssairaalaan katsomaan synnyttänyttä vaimoaan ja syntynyttä lastansa. Olin samalla osastolla katsomassa vastaavia omiani. Kuulin miehen suusta jotain sellaista, jota en ollut ikinä ennen kuullut. Minä en sitten työnnä lastenvaunuja julkisesti. Niin sanoi mies synnyttäneelle vaimolleen. Tuosta noin vain. Se oli kymmenen vuotta sitten ja en sen jälkeenkään ole kuullut mitään vastaavaa.

Paitsi muutama kuukausi sitten, kun sain sähköpostia naiselta, joka oli sairastunut aggressiiviseen rintasyöpään. Hän kirjoitti miehensä tulleen sairaalaan ja kysyneen häneltä, että meneekö vielä pitkään, ennen kuin pääset kotiin, siellä alkaa näyttää vähän sotkuiselta. Niin hän oli sanonut. Tuosta noin vain. Tästä olen kirjoittanut teksteissäni aikaisemminkin. Onneksi nainen kirjoitti jättäneen miehensä, sillä mies joka pitää naistansa imurina ei ole mies, vaan jotain aivan muuta.

Nämä ovat tapauksia, jotka ovat harvinaisia. En usko, että tämänkaltainen asenne elää enää yhtään missään. Ei ole olemassa miehiä, joiden vastuu lapsenhoidossa loppuu sen alullepanemiseen. Eikä ole olemassa miehiä, jotka eivät tee kotona yhtään mitään. Silti sitä yllättävän usein törmää kommentteihin, jossa ihastellaan isiä, jotka osallistuvat lastensa arkeen ja annetaan arvostusta miehille, jotka myöntävät tekevänsä vähintään puolet kotitöistä. Toisinaan isä, joka käy lapsensa kanssa puistossa tai muskarissa, nostetaan jopa sankarin asemaan.

Tämä on kummallista. Eikö se ole ihan normaalia vanhemmuutta haluta viettää aikaa lapsensa kanssa ja eikö se ole normaalia parisuhteilua, että osallistuu toisena parisuhteen osapuolena puoliin kotitöistä. Eikö tämän pitäisi olla itsestäänselvyys. Siltikään ei voi olla ajattelematta, että mistä kumpuaa kommentit, jossa ihastellaan osallistuvaa miestä. Nostetaan mies jalustalle vain sen vuoksi, että hän tekee sen, mitä jokaisen miehen kuuluukin tehdä ja jonka suurin osa miehistä tekeekin. Ei siinä ole mitään sankarillisuutta.

Koska kommentti, että onpa ihana mies, kun käy lapsensa kanssa leikkipuistossa, pitää kehun lisäksi sisällään ennakko-oletuksen, että normaalisti miehet eivät käy lastensa kanssa leikkipuistossa. Mistä tämä tällainen käsitys tulee. Minä en tunne yhtäkään miestä, joka ei osallistu lastensa arkeen. Enkä edes usko eläväni missään osallistuva isä-kuplassa, jonka sisällä sattuu vain olemaan pelkkiä osallistuvia isiä. Että oikeasti onkin niin, että harva mies osallistuu, mutta minä olen vain ajautunut siihen ryhmään miehiä, jotka osallistuvat.

Onhan niitä poikkeuksia, jotka vahvistavat sääntöjä tässäkin tapauksessa. On mies, joka tulee parin päivän varpajaisryypiskelyn jälkeen ilmoittamaan vaimolleen, että ei aio juurikaan osallistua ja on mies, joka tulee sairaalaan vakavasti sairaalle vaimolleen kertomaan, että pitäisi tulla kohtapuoliin siivoamaan. Onhan meitä, mutta eiköhän kuitenkin vankkana vähemmistönä. Sitä paitsi tällaiset miehet kaivavat itselleen montun, jonne lopulta ansaitusti putoavat. Ei vastuuttomien ihmisten kanssa kannata elämäänsä tuhlata.

Ehkä nämä kommentit kumpuavat jostakin menneisyydestä. Maailmasta, jota ei ole ollut enää aikoihin olemassa. Se kadonnut viisikymmentäluku, jossa naiset kulkivat essu päällä ja miehet kirves kädessään. Rooleja ei vaihdettu edes kokeilumielessä. Mutta se oli viisikymmentäluvun juttu. Se aikakausi vaati ehkä sen kaltaista roolijakoa. Ehkä tämä roolijako jatkui siitäkin vielä vuosikymmeniä eteenpäin. Mies kävi töissä, nainen hoiti lapsia kotona. Maailma on tänään toinen, onneksi. Rippeitä vanhasta ajasta kulkee vielä ajatuksissamme ja niitä toisinaan putoaa ihmisten kuultavaksi ja luettavaksi. Mutta maailma on tänään parempi.

Maailma on tänään niin paljon parempi.

Suosittelemme