”Otin mieheni syliini ja pyysin vilpittömästi anteeksi, että olin ollut elämäni rakkaudelle niin kylmä ja alentava”

”Luin tuon listan 20 asiasta mitä haluaisi tehdä parisuhteessa mutta ei tee koska on liian aikuinen. Luin myös kirjoituksesi siitä, kuinka parisuhteessa ei pitäisi lähteä siitä ajatuksesta että pitää tehdä töitä vaan toisen kohtaamisesta lempeydellä ja rakkaudella. Ne kolahti niin kovaa mun tilanteeseen, että haluaisin jakaa tarinani, mutta nimettömästi.

Olen elänyt yli vuosikymmenen mieheni kanssa. Olemme naimisissa ja meillä on lapsia. Rakkautta on ollut aina, siitä ei ole koskaan ollut kyse.

Mutta minä hukkasin elämän tärkeimmät asiat matkan varrella. Keskityin suorittamaan, niin töissä kuin kotona. Varsinkin kotona. Piti olla aina siistiä. Sanoin, etten pysty rentoutumaan sotkuisessa kodissa – siis yhtään sotkuisessa, kaiken piti olla paikoillaan. Jotta minä voin keskittyä esimerkiksi yhteiseen aikaan mieheni kanssa, niin ensin piti siivota. Raivosiivoaminen oli meillä tuttua, siis minun osaltani, koska siivosin ja tein kotitöitä silloinkin kun en olisi oikeasti jaksanut ja raivosin sitä muille. Koska niin muka ”kuuluu” tehdä.
Tein miehelleni listoja asioista, mitä pitää tehdä. Jos olin pyytänyt tekemään kolme asiaa ja hän oli tehnyt yhden, en suinkaan keskittynyt siihen yhteen ja kiittänyt, vaan kyselin, että miksi nämä kaksi on tekemättä. Olin tyypillinen ”miksei täällä kukaan muu tee mitään?” -tyyppi ja kyselin sitä tosiaan myös ääneen. Sätin ja valitin.

Mieheni yritti minulle aika ajoin sanoittaa, kuinka hän ei meinaa jaksaa, tuntee itsensä jatkuvasti epäonnistuneeksi, kokee etten arvosta häntä ja on turhautunut. Mutta jostain syystä en kuullut sitä todella, siis niin että se olisi mennyt tajunnan syvyyksiin asti. Sanoin ymmärtäväni, mutta… Aina se mutta. Mutta kun nämä asiat pitää tehdä. Mutta tällaista se aikuisuus/vanhemmuus on. Mutta kun nämä on vaan pakko hoitaa.
Seksi oli hyvää, silloin kun sitä oli, mutta saattoi mennä viikkoja, kun sitä ei ollut. Muukin läheisyys helposti hautautui arjen suorittamisen alle.

Kunnes mieheni ei kestänyt enää. Hän murtui. Haki ja löysi jotain muuta. Tuli luokseni ja hajosi, repi itsensä auki vaikka sattui ja pelkäsi, että tulee tuomituksi ja hylätyksi. Hän ajatteli, että saatamme jopa päätyä eroon. Pelästyin, että menetän mieheni. Minun silmäni revittiin väkivalloin auki. Kuin universumi olisi sanonut, että nyt nainen sitten mennään helvetillisen kivun kautta, kun et muuten usko! Minuun sattui ja hajosin, mutta katsoin peiliin enkä pitänyt näkemästäni. Otin mieheni syliini ja pyysin vilpittömästi anteeksi, että olin ollut elämäni rakkaudelle niin kylmä ja alentava. Olin painanut rakastani alas, kun minun pitäisi olla se, joka nostaa häntä ylös.

Muutin tapaani olla. Huomasin, että osaanhan minä rentoutua vaikka kodissa olisi tavarat vähän levällään ja villakoiria nurkissa. Meidän rima suorittamisessa oli tosi eri korkeuksilla ja minä jostain syystä kuvittelin omani olevan se oikea. Olin väärässä. Kiitos miehelleni, joka avasi silmäni.

Olin keskittynyt elämässä vääriin asioihin. Tein ison korjausliikkeen. En tee enää listoja suoritettavista asioista. Jos olen liian väsynyt, niin en raivosiivoa – kyllä se sotku odottaa. Kiitän, kehun, kosketan ohimennen, pysähdyn katsomaan silmiin – rakastan ja annan sen näkyä ja tuntua! Keskitän energiani siihen, mikä todella on tärkeää.
Toisaalta olen surullinen, että tuhlasin vuosia liialliseen suorittamiseen ja kaiversin maata parisuhteeni jalkojen alta – toisaalta olen kiitollinen että nyt heräsin, koska moni ei herää koskaan.

Elämä on tehty nautittavaksi. Onnen, rakkauden ja himon hetket ovat tärkeämpiä, kuin suorittaminen. Nyt jos olen väsynyt ja jaksan vain yhden asian, niin en todellakaan valitse keittiön siivousta, vaan sukellan mieheni kanssa lakanoihin niitä yhdessä rakkaudella rypistämään. Yhteytemme ja rakkautemme on nyt vahvempi kuin koskaan – enkä halua menettää sitä enää ikinä.”