Päivä, jolloin lakkasin uskomasta joulupukkiin

Muistan päivän, kun lakkasin uskomasta joulupukkiin.

Olin ehkä kahdeksan. Odottelin kuumeisesti pukin saapuvan. Kello läheni kuutta. Katsoin ulos ikkunasta. Taloyhtiömme pihassa olevassa mäessä laski kaksi pukkia persmäkeä. Toiselta oli parta tippunut hankeen. Elettiin aikaa, jolloin jouluna oli vielä lunta. Selvempi pukeista saapui meille. En tiedä mitä sille toiselle kävi. Paleltui kai hankeen.

Pappani kertoi omista pukkina olemisen kokemuksistaan. Elettiin aikaa, että joka pirtissä pukille tarjottiin lämmikettä. Viimeisessä paikassa pappa oli jo niin lämmikkeessä, että kaatoi kuusen. Parta jäi latvaan roikkumaan. Ei päässyt seuraavana jouluna.

Nykyään pukit ovat tylsistyneet. Ajavat autolla paikalle ja ovat ihan selviä. Parta on paikallaan ja kuusi jää pystyyn. Ei mitään draaman kaarta. Paitsi yhdellä helsinkiläisellä Teppo-nimisellä pukilla. Hän kertoi Yle Puheen aamulähetyksessä toimineensa pukkina noin kymmenen vuoden ajan. Joka vuosi joku rouva lähestyy häntä, toivoen jotain henkilökohtaista ja kovaa pakettia.

Teppo kertoi lähetyksessä, että tarina saattaa kuulostaa ihan b-luokan pornoleffan juonelta, mutta on silti totisinta totta. Perheettömänä ja sinkkuna Teppo-pukki on jonain jouluna harkinnut. Miksipä ei. Tärkeintä on antamisen ilo.

Aloin heti pohtia, että olisiko itsenikin pitänyt sinkkuaikana ryhtyä joulupukiksi. Ajatus kaatui heti omaan mahdottomuuteensa. Ensinnäkin en ole ollut noin seitsemän ikävuoden jälkeen sinkku. Ja jos olenkin, niin nämä jopa useamman tunnin kestäneet sinkkujaksot eivät ole ajoittuneet jouluun ja olisi aiheuttanut hämmennystä ajella joulupukin asussa heinäkuun helteillä. No, paitsi ehkä Lieksassa.

Toisekseen. Vaikka se on ajatuksena kauhean kiehtova, että joku tuntematon kotirouva lähestyisi kovan paketin toiveessa, niin minulla olisi saattanut olla ongelma kovan paketin toimittamisessa. Minulla oli nuorena rakenteellinen virhe vartalossani ja päässäni, että vaati jonkinlaisen ihastumisen ja sitä kautta turvan kovan paketin hankkimiseksi. Siinä minä olisin sitten pukkina pyytänyt kotirouvaa katsomaan minua hempeästi silmiin ja rapsuttavan korvan takaa, että ihastus iskisi. Heinäkuussa, helvetillisessä kuumuudessa siinä tukahduttavassa pukin asussa. Olisi rouvalle tullut pehmeä paketti ja kaikki vihaa pehmeitä paketteja.

Kokeilin tänään tonttupoikien ihmiskoetta. Toimin itse koe-eläimenä. Yritin kuunnella kuusi tuntia putkeen jouluradiota. Perseelleen se meni. Pari ensimmäistä tuntia sain nenästä kiinni pitäen suoritettua, mutta sitten tuli laulu, joka oli liikaa. Siinä joku tekopirteä miesääni kiekui, että on rankkaa olla tonttu ja toisti sen kertosäkeessä englanniksi, it´s hard to be a tonttu. En kestänyt. Huusin että nyt tonttu turpa kiinni.

Minulle tuli ikävä niitä perinteisiä suomalaisia synkkiä joululauluja, jossa elämä on pakollinen välivaihde ennen vapauttavaa kuolemaa. Onko olemassa jouluradiota jouluihmisille, jotka tykkäävät kuunnella sitä biisiä, jossa varpunen on juuttunut kielestä kiinni jäiseen mattotelineeseen ja tunnelma on kuin maailmanlopun aattona. Sellaisesta sitä vasta joulumieli tulee.

Samalla kun kuuntelin pirteää joulumusiikkia, ajatuksiini vihelsi joulupukin tämän joulun dilemma. Miten pysyy joulupukilla tänä viheliäänä jouluna kasvomaski parran edessä? Kauas on tultu niistä kahdeksankymmenluvun jouluista, jolloin pukin suurin haaste oli olla sen verran selvänä, että ei kuusta kaada eikä sammu hankeen. Nyt kun pukit saapuvat autolla ja hankia ei enää ole, niin suurin haaste on pitää kasvomaski paikoillaan muhkean parran päällä.

Ja siitä pitää vielä muistuttaa, että jos pukkeilee ihan Teppona kotirouvien luona, niin suoja on syytä muistaa laittaa sekä ylä- että alakroppaan, muuten sitä on pukkina sellainen tuplaviruslinko ja sitä ei kukaan halua.

Hei tonttu-ukot hyppikää, nyt on riemu raikkahin aika ja sitä rataa.