”Leikimme kerran kaverin kanssa päiväni pissiksenä-leikkiä.” Näin minulle tokaisi tyttäreni ollessamme eilen rannalla. Sain tästä idean kirjoittaa tekstin päiväni miehenä. Tekstissäni kerron, että miltä tuntui päivä miehenä juurikin tuona samaisena kesäkuisen aurinkoisena päivänä. Aloitan päivän tuosta keskipäivän hetkestä, jolloin olimme uimarannalla nauttimassa retkilounasta, joka koostui muutamasta voileivästä, sipseistä ja hedelmistä.

Aurinko paistoi suoraan etelästä. Sen säteet osuivat rantanurmikolla makaavien auringonottajien kesänpaljastamille vartaloille. Halpojen auringonlasien takaa katselin lastani, joka yritti saada mandariinia pysymään lippalakkinsa lipan päällä. Sameiden lasien läpi näkyi myös ihmisvartaloita, joita alkoi kerääntyä ympärillemme. Annoin katseelleni luvan hetkeksi pysähtyä niihin. Muistelin lukuisia saamiani kommentteja jalkapallopäivitykseeni. Kommenteissa naiset kertoivat katselevansa jalkapalloa vain komeiden ja seksikkäiden pelaajien vuoksi. Minusta se on hyvä syy katsomiselle. Ehkä minullakin on miehenä lupa pysäyttää katse kahdeksi sekunniksi katseeni pysyttävälle ihmisvartalolle. Annan sen itselleni anteeksi sillä, että kohtelen ihmisiä kuitenkin ihmisinä enkä esineinä. Paitsi jos on käynnissä jokin kiva yhteisesti sovittu leikki.

Ranta oli sama, jossa olin jo kaksikymmentä vuotta sitten. Siellä sivustalla sijaitsee rantakallio. Kävelin tyttäreni kanssa sinne. Sanoin hänelle, että iskä on ollut nuorempana täällä rantakallion perällä pussailemassa. Ilmoitus aiheutti hyi-reaktion, niin kuin arvattavissa oli. Aloin miettiä, että miksi siellä rantakalliolla ei tule enää käytyä. Eikö parisuhteen perustana pitäisi olla rantakalliolla pussailu. Mielikuva hetkestä, jossa on rantakalliolle levitetty viltti, viltin päällä kaksi toisiinsa nojailevaa ihmistä, kädessä rasiallinen mansikoita, kupissa vaahdotettua kermaa ja kivetyksellä lasit, jotka ovat kylmällä kuohuviinillä täytetyt. Mielikuvan raameina toimisi lämmin, hämärtyvä elokuinen ilta, jolloin tuuli tuntuisi iholla pehmeältä ja mansikalle maistuva suudelma huulilla vieläkin pehmeämmältä.

”Mä laitan Youtubesta uuden Sannin biisin soimaan, sen nimi on vahinko.” Tyttäreni kyllästyi mandariinilla leikkimiseen. Alkoi tulla vuoronperään Sannia, Eveliinaa, Antti Tuiskua ja nimiä, jotka olen jo unohtanut. Meillä oli mukana korttipakka, jolla tyttäreni halusi ennustaa minulle. Minun piti keksiä neljän naispuolisen nimet ja kortit ennustivat, että kuka heistä olisi oleva minulle se oikea. Kysyin, että voiko tämän ennustuksen tehdä, vaikka on jo naimisissa. Tytär sanoi, että totta kai voi, ei sillä niin väliä. Tein saman ennustuksen tyttärelleni, mutta hän sanoi, että ei keksi neljää kivaa poikaa. Sanoin, että ota joku tyttö mukaan, ei sillä niin väliä.

Olin eilen miehenä eniten isän roolissa. Olen ihan hyvä isä. Viihdymme lapseni kanssa hyvin yhdessä. Ehkä tapani olla lapseni kanssa perustuu läsnäoloon. Niihin pieniin hetkiin, joita parisuhteessa ovat ne rantakalliohetket. Ehkä ne pienet kivat hetket ovat sitä liimaa välillämme, joka sitoo lastani luottamaan minuun silloinkin, kun on niitä huonoja hetkiä. Sitä minä eniten toivon. Kasvattaa lapsesta aikuinen, joka uskaltaa näyttää tunteita, niitä negatiivisiakin. Kasvattaa lapsesta aikuinen, joka uskaltaa katsoa maailmaa avarakatseisesti, suvaitsevaisesti ja rohkeasti. Vaikka olenkin saanut viestejä ja kommentteja, että osoittaa varsinaista munattomuutta kasvattaa lapsi liian pehmeästi ja ilman luunappeja, niin haluan silti pysyä pehmeän kasvatuksen tiellä, yhtä pehmeän kuin ne minulle oikean huulet, joihin haluan omat huuleni ikuisesti liimata. Uskon aikuisuuteen, joka ei määrity pelon vaan uteliaisuuden kautta. Uskon, että elämässä saa uitua niin pitkälle kuin vain on uskallusta ja rohkeutta uida.

Olen mies, helmikuussa neljäkymmentä täyttänyt. Kaksikymppisenä minusta tuntui, että maailma edessä on avoinna oleva ovi ja mieli levoton, koska jokaisen oven sisään ei millään ehtinyt kurkistaa. Sen jälkeen tuntui hetken, että ovi olisi jostain syystä sulkeutunut. Kunnes nyttemmin se on taas auki, mutta sillä tavalla, että minulle riittää ajatus oven auki olemisesta, sillä olen alkanut viihtyä pienissä tiloissa. Eilen istuin iltaa sohvallamme. Kello läheni jo puoltayötä. Makuuhuoneessa nukkui vaimoni ja lastenhuoneessa tyttäreni. Valvoin yksin yötä ja pienen kulmalampun valossa katselin teeveestä tulevaa jalkapallo-ottelua. Mietin, että minulla on jo paljon. Kesken kaiken tyttäreni heräsi ja kutsui minua. Hän sanoi, että ei saa unta. Laitoin peittoa syvemmälle ja silitin vähän selästä. Sanoin, että kyllä se uni sieltä taas tulee. Tyttäreni halusi varmistaa, että olen vielä olemassa. Ovi, jonka sisään voi tulla ovikelloa soittamatta. Pian tämän jälkeen hän taas nukahti.

Se minulle miehenä riittää, että on jollekin olemassa, olla jollekin tärkeä ja että on intohimo ja tavoite, jota kohti kulkea. Sillä tavalla miehisyyteni saa täyttymyksensä ja elämä tarkoituksensa. Ja tiedättekö mitä. Minua ei edes hävetä tunnustaa, että päiväni miehenä on täysi silloin, kun saan täysillä rakastaa. Kaikki muu tulee kuin itsestään ja sillä kaikella muulla on rakkauden kautta jokin tarkoitus.

En minä keksi, miten päivän voisi muuten miehenä käyttää paremmin. 

X