”Pakene kun vielä voit, äläkä katso taaksesi”

 Aina oli seurauksena vähintään usean päivän mykkäkoulu, jolloin hän hautautui makuuhuoneeseemme pelaamaan kuulokkeet korvillaan eikä huomioinut ollenkaan minua tai lapsia. Inhottavinta oli se, että hän ei puhunut myöskään lapsille, vaikka he olivat täysin syyttömiä. Jos yritin kysellä syytä hänen suuttumiseensa, hän raivostui ja nimitteli minua hulluksi, pelleksi jne. Hän syytti minua asioista, joita en ollut tehnyt. Hän muisti aina kaikki asiat oikein ja minä väärin.   Kun hän teki esim. töitä kotona tai keskittyi johonkin muuhun tärkeään, minun ja lasten piti olla kuin meitä ei olisikaan (näkymättömiä ja kuulumattomia). Jos me olimme yhtä aikaa etätöissä eikä hänellä ollut kiire, hän puhui lakkaamatta ja jos pyysin että saisin keskittyä työhöni, hän suuttui. Lapset eivät olisi saaneet pitää meteliä koskaan: kun he kikattelivat iloisesti leikin lomassa, mies huusi ”TURPA KIINNI, OVI KIINNI!!!”. 

Yleensäkin tuntui, että minusta ja lapsista tuli hänelle riippakivi, hän tuli ja meni kuten halusi ja vietti viikonloppuja veljensä kanssa kalastellen tai motoristikokoontumisissa kavereidensa kanssa. Jos minä yritin ehdottaa, että haluaisin lähteä vaikka risteilylle tyttökavereitteni kanssa, he olivat hänen mielestään huoria ja pienten lasten äidit menevät laivalle ainoastaan hakemaan vierasta munaa. Olisin saanut lähteä ainoastaan erään uskovaisen ystäväni (nainen) kanssa esim. kalastamaan. 

Useimmiten en edes tajunnut mistä hän suuttui, yhtäkkiä vaan huomasin että mykkäkoulu on taas alkanut. Ja kaikki tapahtui aina vain 4 seinän sisällä, julkisesti hän ei koskaan näyttänyt oikeaa luonnettaan. Muutama esimerkki: 

• Olimme etelänmatkalla Lanzarotella (teini-ikäiset tytöt olivat mukana) pari viikkoa juhlistaaksemme 15-vuotishääpäivää. Minä maksoin matkan yksin, koska hänellä ei kuulemma ollut rahaa (olimme molemmat it-alalla ja hänellä oli parempi palkka kuin minulla). Mies oli ollut koko alkuloman  huonolla tuulella koska WiFi oli niin huono ettei hän päässyt kunnolla facebookiin. Hän ravasi pitkin kämppää puhelin kourassa ja kiroili. Ajattelin järjestää hieman muuta ajateltavaa ja laitoin kynttilöitä palamaan ja ajattelin että nautimme lasilliset ihan kahden kesken. Pyysin häntä laittamaan puhelimen hetkeksi pois, jotta voisimme halailla ja pussailla. Hän häipyi heti ja oli 4 päivää mykkäkoulussa maaten sängyllä ja tuijottaen kattoon. Kun vihdoin sain häneltä selityksen suuttumiselle, hän sanoi että olin yrittänyt määrätä miten hän lomansa viettää. 

Lisäksi hän oli ratissa kuin raivopää. Muut kuskit käyttäytyivät aina väärin ja hän provosoitui muiden ajotyylistä. Joten heitä piti opettaa. Pelkäsin monta kertaa, että jotain todella pahaa tapahtuu. Sillä, että hän vaaransi käytöksellään minun ja yhteisten lastemme hengen, ei tuntunut olevan mitään väliä.   16 vuoden avioliitossani oli henkistä väkivaltaa: piikittelyä, arvostelua, vähättelyä jne. mutta hän syytti minua aina hänen alistamisestaan/mollaamisestaan ja siitä että yritin jatkuvasti päästä niskan päälle. Taloudellista väkivaltaa: hän kieltäytyi osallistumasta yhteisiin/lasten kuluihin ilmoittamalla aina, ettei hänellä ole rahaa. Kaupassa hän marssi useimmiten pakkaamaan ostoksia ja jätti minulle maksupuolen. Omiin hankintoihin, reissuihin jne. rahaa kyllä riitti. Seksuaalista väkivaltaa: Hän ilmoitti, että minun pitää odottaa seksiä koska hänkin joutui odottamaan, kun lapset olivat pieniä. Odotustani kesti avioliiton viimeiset 5 vuotta enkä kyllä olisi enää hänen kanssaan halunnut seksiä harrastaakaan, kaikki tunteeni häntä kohtaan olivat kuolleet. 

Mykkäkoulut loppuivat vain kahdella tavalla: joko hän yhtäkkiä oli kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan tai sitten minä pyysin anteeksi. Pyysin anteeksi, vaikka en mielestäni ollut tehnyt mitään väärää. Hän ei pyytänyt koskaan anteeksi, paras myönnytys mihin hän pääsi, oli sanoa, että välillämme oli väärinkäsitys. Opin tuossa suhteessa ainakin sen, että sanonta ”riitaan tarvitaan aina kaksi” ei pidä tällaisten ihmisten kanssa paikkaansa. Opin myös sen, että on ihmisiä, jotka pystyvät silmää räpäyttämättä valehtelemaan ihan mistä tahansa eivätkä myönnä valehdelleensa, vaikka jäisivät ”rysän päältä” kiinni. 

Aluksi nielin kaikki hänen suuttumisensa ja mykkäkoulunsa. Vietin monta unetonta yötä miettien miten voin muuttaa omaa käytöstäni niin, ettei hän jatkuvasti suuttuisi. Samoin jos minulla oli hänelle jotain puhuttavaa, mietin etukäteen miten asian esittäisin, jotta hän ei suuttuisi. Hänen vakiovastauksensa oli aina, ”Mä en haluaisi nyt riidellä”. En minäkään olisi halunnut riidellä mutta aina minun keskusteluyritykseni riidaksi kääntyivät, vaikka miten asiani yritin esittää.  

Keskustellessani kerran erään ystäväni kanssa, hän kysyi minulta olenko koskaan ajatellut, että mieheni olisi narsisti. Hän oli kohdannut narsistin ja mieheni käytös kuulemma kovasti muistutti sellaista käytöstä. Kiinnostuin aiheesta ja ahmin narsismia koskevaa kirjallisuutta. Oli ihmeellinen ja huojentava tunne, kun palaset alkoivat loksahdella kohdilleen: mieheni käytös oli kuin suoraan narsismin oppikirjasta. Oli helpottavaa, kun käytökselle löytyi selitys mutta samalla erittäin ahdistavaa, koska opin myös, ettei narsisti muutu vaan paras neuvo oli ”Pakene kun vielä voit, äläkä katso taaksesi”. En voi kuitenkaan häntä diagnosoida eikä hän tule koskaan tule virallista diagnoosia saamaan, koska hänessä ei ole omasta mitään vikaa vaan vika on aina muissa. Koska hänessä on kuin 2 eri persoonaa, ei kukaan usko minua, kun olen yrittänyt kertoa, millainen hän kotioloissa oli. ”Eihän kukaan tuollaisista asioista voi suuttua” tai ”Uskotko sä itsekään noihin juttuihisi?” ovat kommentteja, jotka olen saanut. Niinpä niin, ei minustakaan sellaisista asioista ”normaali” ihminen suutu mutta hänpä suuttui. Tai itse asiassa hän ei omien sanojensa mukaan koskaan suuttunut, minä vaan pahoitin hänen mielensä. Hän on edelleen todella hurmaava ja on kerännyt tuekseen ”hovin”, joka uskoo kaiken mitä hän sanoo. Ainoastaan siskoni ja muutama ystävä uskoivat mitä on tapahtunut. Helpottavinta oli löytää vertaistukiryhmät, koska siellä ihmiset ymmärtävät täysin muiden kokemukset ja narsistit käyttäytyvät yllättävän paljon saman kaavan mukaisesti. Sain myös apua narsismin uhreihin erikoistuneelta terapeutilta ja hänen avullaan löysin voimaa lähteä liitostani. 

Laitoin vihdoin avioeron vireille  (pari yritystä oli ollut jo aikaisemmin mutta en hakenut varsinaista eroa harkintavaiheen jälkeen). Mies kieltäytyi muuttamasta vedoten siihen, ettei hänellä ole varaa maksaa vuokraa. Muutin lasten kanssa vuokralle. Emme päässeet elatusmaksuista sopimukseen, koska hän valehteli tulonsa pienemmiksi ja menonsa suuremmiksi. Jos olisin tiennyt, että vielä neljän vuoden päästä ositusriitamme jatkuu, en varmaan olisi jaksanut erota, olin henkisesti niin loppu.  

En kuitenkaan kadu eroa pätkääkään, ainoa asia mitä kadun, on se, etten uskaltanut lähteä aikaisemmin. Kaikilla kolmella tyttärellämme on todella huono itsetunto ja he ovat ”liian kilttejä”. Parasta saalista seuraaville narskuille .”