Palomiehen perjantai

Viime yönä soi ovikello vähän ennen yhtä.

Hiippailin pimeyden läpi ovelle. Avasin sen varovasti. Siellä oli vastassa kaksi palomiestä. He pahoittelivat häiriötä ja kysyivät matalalla äänellä ja kiiluvin silmin, että saavatko tulla keittiöön nuuhkimaan hajuja.

Minä olin, että mitä helvettiä tapahtuu. Seisoin ulko-ovella pelkissä boksereissa ja kaksi palomiestä esitti toivetta tulla sisälle. Itse en savun hajua erottanut missään ja käytävällä oli muutenkin kovin hiljaista. Mieleeni tuli eräs näkemäni keskieurooppalainen elokuva, jossa hyvän käsikirjoituksen sijaan oli panostettu toiminnallisiin kohtauksiin.

Arvelin unen mahdollisuutta. Seuraava ajatus oli, että jos tämä on uni, niin kenen unta minä tässä olen näkemässä. Siitä seuraava ajatus, että jos tämä on minun untani, niin melko kovaa settiä alitajunta suoltaa. Jos olisi ollut enemmän aikaa, olisin soittanut tyttöystävälleni, että näkeekö hän nyt sellaista unta, että kaksi palomiestä tahtoisi tulla sinun keittiöösi nuuhkimaan. Näenkö minä sinun kanssasi samaa hyvin alkanutta unta ja jos näen, niin haluan nähdä tämän kyllä ihan loppuun asti.

Toisaalta se olisi ollut outo kysymys esitettäväksi keskellä yötä. Ymmärtänyt hän olisi. Outouden, sillä hän on tuntenut minut jo tovin ja ollaan tässä oltu taas ihan tarpeeksi pitkään ilman yhteistä yötä.

Muistan yhden vanhan uneni. Siitä on noin kymmenen vuotta ja olin silloin naimisissa. Televisiosta tuli siihen aikaan Kuorosota-niminen ohjelma. Se tuli uniini. Elämäni rajuin uni. Muistan unessani osallistuneeni kisaan Riihimäen naiskuoron joukkueessa ainoana miehenä. En ymmärrä, mistä se Riihimäki siihen tuli, koska eihän Riihimäellä ole edes naisia niin paljon, että kuoron saisi muodostettua.

En tiedä, mitä olisin vastannut, jos minulta olisi aamulla kysytty, että minkälaista unta näit. Totuuden. No siinä laulettiin naisten kanssa Taiskan Mombasaa ja yhtäkkiä huomasimme olevamme alasti. Minkälaista unta sinä näit? Kyllä minä sen unen jälkeen mietin pitkään elämän tarkoitusta. Illalla nukkumaan mennessä toivoin pääseväni samaan uneen takaisin, kun ei se tarkoitus päivän aikana valjennut. 

Päästin palomiehet keittiöön. Syrjäsilmällä vilkaisin keittiön ikkunasta, että näkyykö pihassa paloautoa. Jos siihen olisi pysäköity Nissan Micra, niin olisin ollut huolissani. Näin paloauton. Rauhoituin.

Ajattelin että jos ovat niin hyvin suunnitelleet feikkauksensa että ovat paloautonkin pöllineet, niin suon heille onnistumisen. Aikansa nuuhkittuaan he lähtivät asunnostani ulos. Oven sulkeuduttua kuulin naapurin ovikellon soivan. Siellä seuraava kesken unien herätetty ihminen pääsi kokemaan saman palomiesfantasian.

Aamulla herätessäni mietin tapahtunutta. Olin itselleni armollinen. Jos tämä kaikki olikin unta, niin minkä ihminen unilleen voi. Vaikea niitä on kontrolloida. Tuskin se oli uni. Sanoin tapahtuneesta tyttöystävälleni puhelimessa, että päästin kaksi tuntematonta palomiestä yöllä sisään, mutta mitään paloa ei tapahtunut. Kunhan nuuhkivat vähän.

Esitin toiveen, että voisiko hän tulla ensi yönä. Edes uniin. Ihan vitun ikävä ja seuraavaan kohtaamiseen on vielä aikaa.