Parisuhde ei ole itseisarvo vaan vaihtoehto

Kuten eräs iltapäivälehden toimittaja sen kirjoitti, niin yhteiskuntamme on ollut hyvin parisuhdenormatiivinen. Parisuhde on ollut itseisarvo jota kohti on pitänyt mennä ja parisuhteettomuus jokin hetkellinen vikatila josta olisi syytä päästä mahdollisimman nopeasti eroon.

Käytän mennyttä aikamuotoa siksi, koska muutos on jo alkanut. Elämme nimittäin historiallista aikaa sen suhteen, että kolmekymmentävuotiaista naisista enemmistö asuu yhden hengen talouksissa. Myös avioliitoista on tullut nuoremman sukupolven joukossa vähemmistön huvi ja tästä kirjoitti tänä vuonna artikkelin muun muassa Yle.

Tämä kaikki on tervettä muutosta, sillä kaikki mikä jää paikoilleen junnaamaan lakkaa lopulta olemasta. Niin kävisi parisuhteillekin, sillä jo nyt vanhan parisuhdeajattelun murtuminen aiheuttaa lieveilmiöitä niin kuin kaikki murrosajat aiheuttavat. Konservatiivinen parvi on jo pitkään huudellut mantraansa että nykyihmiset eroavat liian helposti ja meillä ei ole parisuhdeturnauskestävyyttä. Tämä huuto on väsynyttä ja epä-älyllistä meuhkaamista. Aika on muuttunut ja olisi ihme jos parisuhde sen sisällä ei muuttuisi. Silti liian moni meistä ottaa yhäkin vanhan parisuhdeajattelun pureksimatta vastaan ja ajautuu suhteisiin joissa heillä on ahdistavaa ja vaikeaa olla. Siihen kun lisää vieläkin vallalla olevan käsityksen, että vain pitkä parisuhde on tavoittelemisen arvoinen niin moni tuhlaa elämäänsä lojumalla rakkaudettomassa tapasuhteessa, koska erota ei voi, kun ei ole sitä kuuluisaa hyvää syytä ja konservatiivien parvi huutaa korvan juuressa, että ihmiset eivät enää edes yritä ja jo pienestä vastoinkäymisestä erotaan.

Tämä on yhteiskunnallista parisuhdeväkivaltaa. Tuputtaa ihmiselle yhtä totuutta ja jos totuus ei maistu niin se pistetään maistumaan.

Vaan kun yksi asia on unohdettu kokonaan. Muuttunut yhteiskunta ja muuttunut maailma. Avioliittoa ei enää tarvita ylläpitämään yhteiskunnallisia tarpeita, koska sellaista yhteiskuntaa jota avioliitto kehitettiin palvelemaan ei ole enää olemassa. Ja tähän sanon että luojan kiitos. Me emme elä enää yhtenäisyyskulttuurissa, jossa oli selkeät roolijaot. Avioliittoa tarvittiin ennen siihen, että miehiä vapautui työelämään samalla kun naiset hoitivat kodin ja lapset ja lapset tehtiin turvaamaan jatkuvuutta niin omia kuin yhteiskunnallisia tarpeita varten. Kyllä vieläkin menneisyyden vangeiksi jääneet puhuvat kauhunsekaisin tuntein lapsikadosta ja siitä että syntyvyys on romahtanut. Pitäisi järjestää synnytystalkoita joissa naisilta lupaa kysymättä saatettaisiin heidät raskaaksi. Valitettavasti vieläkin kuulee äänensävyjä jossa vapaaehtoisesti lapsetonta naista kutsutaan itsekkääksi. Ikään kuin naisen tehtävä tässä elämässä olisi ensisijaisesti toimia synnyttäjänä.

Eivät toimi ja hyvä niin. Siitä kertoo nuorempien sukupolvien muuttunut tapa suhtautua parisuhteisiin. Ihastuttavaa että he ajattelevat itse että mikä heille on parasta eikä kuuntele heitä jotka ulkopäin kertovat että mitä kuuluu tehdä. Nimittäin jälkimmäinen tapa tulee johtamaan siihen että kukaan ei kohta halua olla parisuhteissa. Mutta jos sen saa tehdä omilla ehdoillaan ja omannäköisesti niin parisuhteiden suosio tulee pysymään hyvänä. Itseisarvo se ei onneksi enää ole ja sellaiseksi se ei toivottavasti koskaan enää muutu, sillä ei elämää pidä elää kävelemällä toisten tallomilla poluilla vaan se pitää elää niin että talloo oman polkunsa. Se luo ihmiselle ja yhteisölle hyvinvointia joka hyödyttää kaikkia meitä.

Minusta on surullista lukea monia saamiani lukijoiden lähettämiä tarinoita. Niistä näkyy elämättä jäänyt ja jäävä elämä, kun elämä on otettu annettuna. Riveillä ja rivien väleissä näkyy ahdistus ja epätoivo. Roikutaan suhteissa joissa on valtavaa mustasukkaisuutta ja tunnistamatonta väkivaltaa. Ero tuntuu olevan kuin joku mahdoton tehtävä, vaikka se lopulta olisi vain yksi päätös, joka lisäisi ihmisen onnellisuutta ja hyvinvointia. Se on sitä vanhaa maailmaa jonka vallasta on kieltämättä vaikeaa riuhtaista itseään irti.

Vastaavasti on ihanaa lukea tarinoita, yleensä nuoremman polven lähettäminä, jotka tekevät kaiken aivan toisella tavalla. Niistä riveistä rakkaus suorastaan tulvahtaa verkkokalvoille ja miksi niin on se, että ihminen on löytänyt oman tavan toteuttaa rakkautta ja yhä useammin siihen tapaan ei edes parisuhde kuulu osatekijänä.

Se mitä huutava ihmisjoukko vieressä meuhkaa, niin sen äänen voi huoletta vaimentaa ohittamalla.

Rakkaus on sisältä leimahtava tunne, ei kaavakuva jonka toinen antaa sinulle toteutettavaksi.