Parisuhteen alttarille ei kannata uhrata koko muuta elämäänsä

”Minulla oli kaupassa käyntiin varattu aikaa 45 minuuttia. 15-20 minuuttia menomatka kauppaan. 5-15 minuuttia kaupassa asiointiin ja sitten loput 15-20 minuuttia paluumatka kotiin. Joustoa ei ollut, jos piti muita asioita hoitaa samalla.”

”Itse elin 15 vuotta suljetussa parisuhteessa. Eikä kyse ollut vain baari-illasta (baariin en edes päässyt, en saanut lupaa sellaiseen), vaan jos menit kavereiden kanssa ulos syömään tai kahville, niin klo 19 piti olla viimeistään kotona.”

”Minä sain käydä kerran kuukaudessa ystäväni kanssa syömässä tai muualla niin, että puolisoni ei lähtenyt mukaan. Illan piti olla arki-ilta ja alkoholia sai ottaa korkeintaan kaksi annosta, koska hänen mielestään kolmas annos voi alentaa jo moraalista kynnystä flirttailla toisille ihmisille. En edes pohtinut eron mahdollisuutta, koska minulle on pienestä pitäen sanottu, että ero on syntiä ja erota saa vasta, jos puoliso on hyvin väkivaltainen tai rajusti päihdeongelmainen. Oli jopa normaalia ajatella, että avioliitossa nainen on miehen omaisuutta, jonka kuuluu olla riippuvainen miehestään. Erottuani äitini katkaisi minuun välit syyttäen itsekkääksi narsistiksi.”

Tässä muutama kommentti tai viesti eilisestä kirjoituksestani, joka koski parisuhteen sisällä tapahtuvaa omaa elämää. Surullisia esimerkkejä täysin epäterveistä ja myrkyllisistä parisuhteista, jossa parisuhteen alttarille on uhrattu oma elämä ja oma vapaus.

Kirjoitan tämän tekstin muistutukseksi eräästä perkeleellisestä tavasta, joka koskee toisen ihmisen yksityiselämään puuttumista. Kyseiset kolme esimerkkiä tuhansista vastaavista on lopputulemaa siitä vinksahtaneesta ajatuksesta parisuhteesta, jota meille yritetään yhäkin osittain myydä. Niitä ”harmittomia” heittoja, joita paskassa parisuhteessa elävät sinkoavat ihmisten päälle, jotka eivät ole vielä aikuisiällä löytäneet parisuhdetta. ”Oletko liian ronkeli?” ”Eikö se ole parempi, että on edes joku kuin että on yksin?”

Tai sitten heitä, joilla on lähes pakonomainen tarve kertoa, että ”kyllä se on vain niin, että nykyään erotaan aivan liian helposti ja pienistä syistä, kun ei jakseta selvittää ongelmia.”

Sitten ollaan tilanteessa, jossa esimerkiksi minulle kommentin kirjoittanut nainen oli parisuhteessaan, jossa käydään kello kaulassa kaupassa viidentoista vuoden ajan, koska ei ole tarpeeksi isoa syytä erota. Kun meille on uskoteltu, että parempi se, että on edes joku kuin, että olisi yksin.

Pois tuollainen tapa ajatella!

Olisiko aika keskittyä siihen oikeaan ongelmaan, että vielä nykyäänkin erotaan aivan liian myöhään ja vasta oikeasti turpaan saaneena, koska edes eristäminen ja henkinen väkivalta ei tunnu olevan tarpeeksi painavia syitä eroamiselle. Joten jätetään ne korvamatona soivat fraasit liian helposti eroamisesta ainakin omaan tietoon, koska sillä fraasilla arvotetaan eroja jollakin omalla asteikolla, joka ei koskaan ole muuta kuin pelkästään oma asteikko. Pahimmillaan sen fraasin toistaminen syyllistää eroa harkitsevaa ja hän jää itselle vaaralliseen suhteeseen, koska kokee jo ennen eroamistaan häpeää erostaan.

Sen lisäksi jätetään omaan päähän sinkkujen syyllistämiset sillä, että hänelle ei kukaan kelpaa tai kannustukset ottamaan jonkun vaan, että ei tarvitse olla yksin. Kuka on ylipäätään sanonut, että parisuhde olisi jokin elämän ylin tavoite ja jos sitä ei saavuta, niin on ihmisenä epäonnistunut? Jos pidämme yllä kohtuuttoman suurta arvostusta parisuhdetta kohtaan, niin se tulee ajaneeksi sellaisia ihmisiä yhteen, joiden ei pitäisi yhdessä olla, koska onhan se hyvä, että on vaan joku ja se tulee pitämään koossa sellaisia parisuhteita, joiden olisi pitänyt loppua jo aikoja sitten.

Parisuhde on monelle pakkoajatus. Koska mikä muuten selittäisi sen, että ihmiset viipyilevät vuosikausia täysin kuolleessa, vapauden vievässä ja osin vaarallisessa parisuhteessa? Sen eteen on hyvä pysähtyä ja kysyä itseltään kysymys, että miksi minä olen tässä? Vastaus ei aina miellytä itseäkään, mutta hetkellinen ahdistus havahtumisesta voittaa helposti koko loppuelämän kestävän itsepetoksen.

Minun mielestäni parisuhteen alttarille ei saa uhrata muuta elämää, eikä varsinkaan vapauttaan. Jokaisella ihmisellä on oikeus tulla ja mennä. Jokaisella ihmisellä on oikeus omaan aikaan. Jokaisella ihmisellä on oikeus itsenäisyyteen ja riippumattomuuteen. Jokaisella ihmisellä on oikeus kulkea kohti omia unelmiaan, vaikka ne eivät olisi samoja kuin puolisolla. Eihän parisuhde saa olla vankila, vaan sen pitää olla vankilan sijaan vapaus.

Sitten sen tietää, kun sen kokee, että miltä tuntuu olla parisuhteessa, jossa saa hengittää ja jossa ei ole kahlittu turhiin rajoituksiin. Yhden sellaisen kauniin, tavoiteltavan ja toimivan parisuhteen omistaa nainen nimetä Tytti. Tässä hänen terveisensä, jonka hän lähetti kommentin muodossa edelliseen tekstiini:

”Kun mieheni lähti naispuolisen ystävänsä kanssa lomalle kolmeksi viikoksi, oli ihmiset ihmeissään, ”miten päästit?!” Mitä siinä on päästämistä? Hänellä sattui olemaan lomaa, minulla ei. Olisiko hänen pitänyt viettää kolmen viikon lomansa kotona vain siksi, että minä olen töissä? Ei kuulosta hauskalta kummallekaan. Ja se että reissukaveri oli nainen? Kas kun minulle sillä ei ole väliä, mitä sieltä ystävän housuista löytyy. Oli kyse sitten omista tai puolisoni ystävistä.”

Parisuhde on ihana asia. Se ei ole vain sellainen, joka on oltava. Jos se on vain sitä, niin parisuhteessa oleminen ja eläminen on lähinnä opittu tapa ja tottelemista siihen, mihin meidät opetetaan. Jos taas on parisuhteessa siitä syystä, että siinä haluaa aidosti olla, koska se tuo elämään enemmän kuin vie siitä pois, niin ollaan jo lähellä parisuhteen ydintä eli rakkautta ja vapautta.

Viimeisenä asiana rakkauteen ja vapauteen kuuluu toisen ihmisen eristäminen muusta elämästä, kontrollointi ja kellottelu, kuinka pitkään puolisolla menee kaupassa tai baarissa.

Joten flirttailkaa elämälle, sillä elämä flirttailee sitten takaisin.