Parisuhteen pahin vieras

Mikään ei ole pahempaa kuin välinpitämättömyys. Istut samalla sohvalla, nukut samalla sängyllä ja elät yhteistä elämää. Silti tunnet olevasi kuin ilmaa. Et saa kosketuksia, et katseita ja jos haluat sanoa jotain, sinua ei edes kuunnella. Pian lakkaat sanomasta ja toivomasta. Suoritat ja pyörität arkea ja siinä kaikki. Onhan siinä ympärillä ne kaikki hyvän elämän rakennustarpeet. Ei muuta.

Ihminen tottuu helposti siihen mitä hänellä on. Sopeutuu elämään senkin keskellä, jonka sisällä ei ole juurikaan mitään. Koska olisihan se liian paljon pistää kaikki rakennettu vähäksi aikaa paskaksi. Astua rakennetun hiekkalinnan päälle ja aloittaa uuden rakentaminen. Sinne allehan musertuisivat kaikki aikaisemmat tavoitteet, haaveet ja elintaso. Helpompaa on uhrata rakkaus, koska rakastamattomana jäisi sentään kaikki muu. Mutta kun se pettymys ja ahdistus alkaa purkautua jostain reiästä ulos.

Hetken voi esittää ihmistä, joka ei ole. Hetken voi elää elämää, joka on vain yksi itsepetoksellinen näytelmä, jonka loppukohtauksessa näyttäytyy viha ja katkeruus. Sitä asemoi itsensä rannalle huutelemaan heille, jotka ovat uskaltautuneet heittäytyä kosken vietäväksi. Aamuisin nousee sängystä sama tyytymätön ilme kasvoilla ja alkaa laskea tunteja, jolloin pääsee takaisin nukkumaan. Välissä rankka arki ja yksi uusi päivä, jolloin kukaan ei kosketa. Nukkumaan mennessä salaa valutetut kyyneleet.

Se on mahdottoman suuri uhraus. Olla siellä missä ei enää ole mitään mitä voisi rakkaudeksi ja onnellisuudeksi kutsua. Uhrata itsensä, jotta ei loukkaisi päätöksellään ketään muuta. Koska häpeän leima tuntuu iholla vielä pahempana kuin koskemattomuudesta johtuva suru. Sohvan keskellä on tila, joka täyttyy iltaisin tyhjyydellä. Huoneen täyttää tv-ohjelman äänet, jotka kantautuvat sohvan eri reunoilla istuvien korviin. Seksi on muisto ajasta, jolloin oli vielä halua ja yhteisiä unelmia.

Se on liian suuri uhraus. Mitä jää jäljelle jos rakkaudesta vapaaehtoisesti luopuu? Mikä on se suurin syy nousta aamuisin sängystä. Sitä voi selittää itselleen, että lapset tarvitsevat ehjän perheen tai että kaikki on niin paljon helpompaa kuin arjessa on kaksi. Sen sitä jättääkin selittämättä itselleen, että miltä se uhraus itsestä tuntuu silloin kun jäljellä onkin enää kaksi ihmistä joita ei ole yhdistänyt vuosiin enää mikään muu kuin arki. Joskus ei sekään.

Voi kulkea ohi. Voi olla kulkematta. Jokainen tekee niin kuin parhaaksi näkee. Ei ne ratkaisut mihinkään suuntaan helppoja ole. Ne ovat ratkaisuja, joiden kanssa pitää elää loppuelämänsä. Ehkä rakkaudesta ei kannattaisi ensimmäisenä luopua. Onnettomana eläminen synnyttää onnettomuutta myös ympärillä. Pitää uskaltaa ajatella muutakin kuin juuri tätä hetkeä. Jokainen hetki johtaa tulevaisuuteen. Mitä sinä haluat siltä?