Pehmonallen suutelusta pehmeiden huulien suutelemiseen

Tässä ajassa on syytä jakaa kaikkea kaunista. Tässä jakoon vanha teksti suudelmista. Suudelmia jakoon siis.

 

Lemmenlaivan syytä kaikki. Oli aivan tavallinen sunnuntai-iltapäivä. Telkkarista oli alkamassa suosikkiohjelmani Ihmemies. Istuin sohvalla sillä paikalla, jolla lapsena aina istuin. Kuuluttaja tuli kuviin. Sanoi sanat, jotka saivat hengen salpaantumaan. Tämän iltapäivän Ihmemies on peruttu, koska jakso ei ole saapunut vielä Suomeen. Tilalla näytämme Lemmenlaivasta jakson nimeltä Rakkaus ei katso kellonaikaa. Muistan tämän niin hyvin, koska tämä kohta lapsuudestani oli elämäni käännekohta.

Alun pettymyksen jälkeen uusi maailma valkeni silmieni edessä. Lemmenlaivalla seikkailivat ihmiset, jotka kulkivat kohti rakkautta. Kuinka monta suudelmaa mahtuikaan yhteen tuntiin tv-ohjelmaa. Olin hämmentynyt ja häkeltynyt. En enää halunnut isona aikuiseksi, joka ratkoo Ihmemiehen tapaan ongelmia. Halusin tulla isona pussaajaksi. Kulkea kohti hieman raollaan olevia huulia ja painaa omani niitä vasten. Halusin pussaajaksi ja lähdin kulkemaan unelmaani kohti.

Aloin harjoitella pussaamista. Käytin harjoituskappaleena omaa kämmenselkääni ja pehmonallejani. Aluksi se oli vähän hakemista. Mutta eihän kukaan harjoittelematta tule hyväksi. Pehmonallen pussailusta tuli karvoja kieleen. Se ei tuntunut hyvältä. Paremmalta tuntui pussata omaa kättään, mutta minulla oli vielä pitkä matka kuljettavana, päästäkseni Lemmenlaivan kapteenin taitoihin pussata naista.

Taitoni alkoivat parantua. Otin harjoituskappaleeksi vähän tuhdimpaa tavaraa. Aloin pussailla Anttilan kuvastossa olevia alusvaatemalleja. Minulle ei riittänyt vain yhden mallin huulet, vaan pussailin niitä kaikkia. Ajattelin vielä siinä vaiheessa elämää, että mitä enemmän auki olevia huulia, sen parempi. Myöhemmin vasta opin, että löytämällä yhdet hyvät huulet, tuntuu kuin suutelisi maailman kaikkia huulia samaan aikaan. Anttilan kuvaston sivut eivät pitkään kestäneet pusuttelua, vaan hajosivat liiasta kosteudesta.

Kunnes olin 16-vuotias ja aloin seurustella elämäni ensimmäisen kerran. Eteeni ilmestyi oikean ihmisen oikeat huulet. Nyt olisi viimein koittanut hetki, jota varten oli vuosia harjoitellut. Nyt mitattaisiin, onko pojasta oikeaksi pussaajaksi. Olin minä pienempänä jo muutaman pusun antanut. Yhden hoitotytön kanssa, joka päivisin meillä majaili, olin leikkinyt pimeässä komerossa aikuisia ja siihen leikkiin oli kuulunut, että pussaillaan päällekkäin. Olin silloin seitsemänvuotias. Tyttöystäväni oli kuusi. En minä tiedä, mistä moisen leikin olimme keksineet, koska en ollut tuolloin vielä nähnyt jaksoa Lemmenlaivasta. Mutta niitä pusuja ei vielä voinut laskea ensisuudelmiksi.

Tuntuihan se ihan erilaiselta pussata oikeaa tyttöä kuin pehmonallea. Ei tullut karvoja suuhun. Ensimmäiset suudelmat olivat vielä hapuilevia, mutta yritystä oli sitäkin enemmän. Suudelmat aiheuttivat jänniä tuntemuksia. Jaloissa tuntui, kun ne olisivat puutuneet. Alavatsassa poltteli. Sydän alkoi takoa lujaa. Teki mieli mennä vielä lähemmäksi. Ajatuksissa olin Lemmenlaivan kapteeni, joka suutelee naiselta jalat alta. Kunnes avasin silmäni ja huomasin tyttöystävän äidin seisovan huoneen kynnyksellä. Loppui suutelu ja kapteeni palasi yksin hyttiinsä.

Sen jälkeen on tullut pussailtua erilaisia huulia. Tai ei kai ne huulet kovin erilaisia ole olleet, mutta eri kasvoihin liimattuja. Kuka niitä on nyt laskeneeksi tullut. Eikä alle kolmekymppisenä suudeltuja suudelmia lasketa. Silloinhan sitä kiinnitti huulensa toisiin huuliin aina kun siihen tuli vain tilaisuus. Seurustelinhan minä silloinkin, mutta ei niitä alle kolmekymppisenä harrastettuja parisuhteita lasketa. Silloinhan sitä vasta harjoiteltiin sitoutumista, jota ei koskaan kuitenkaan ihan kunnolla tullut oppineeksi.

Naisen huulet. Ne ovat niin pehmeitä. Varmaan johtuu siitä, että niihin laitetaan päivittäin litramäärin huulirasvaa. Ovat sitten niin pehmeät, että tuntuu kuin voipakettiin upottaisi huulensa. Ihanalta se tuntuu. Päästä niin lähelle naista, että saa tarttua häneen huulillaan. Yhtä kiehtova ja jännä tunne kuin lapsena, kun laittoi kielensä jäiseen mattotelineeseen, vaikka ei olisi saanut. Sama ilmiö suutelussakin toistuu. Kerran kun pääsee painamaan omat huulensa toisen huulia vasten, niin siihen jää kiinni ja jos hyvä tuuri ja hyvät huulet tulee kohdille, niin koko loppuelämäksi, eikä edes halua, että kukaan niitä siitä irrottaa.

Koska olen alkanut uskoa ajatukseen, että laatu korvaa määrän. Maailmassa on kaksi huuliparia, jotka etsivät toisiaan ja kun ne löytävät toisensa ja yhdistyvät yhdeksi pitkäksi, ihanaksi suudelmaksi. Siihen minä sokeasti uskon. Sillä kuten aiemmin jo sanoinkin, niin yhdistä oikeista huulista voi maistaa maailman kaikkien huulien suudelmat. Tätä voi kutsua termillä yltiöromantiikka.

Se oli onni, että Ihmemies peruuttiin. Olisi jäänyt elämäntarkoitus oppimatta tuona ihan tavallisena sunnuntai-iltapäivänä. Olenko sitten päässyt lapsuuden unelmaani eli pussailijaksi? Kyllä minä ajattelen, että olen ainakin hyvää matkaa pääsemässä. Pussailu kun on koko elämän kestävä toiminta. Suudelmat loppuvat vasta silloin, kun huulet putoavat maahan. Niin kauan niille pitää antaa ruokaa, jotta ne ei näivety. Suudelma on sielun ruokaa ja kun sielu voi hyvin, niin elämä ei lopu koskaan.

Kiitos Lemmenlaivan kapteenille.