Havaintoja parisuhteesta

”Pelkään, että vanhempani hylkäävät minut”

Teksti: Havaintoja parisuhteesta

”Olen pienessä kaupungissa asuva pian 17-vuotias nuori nainen. Käyn lukioita ja asun perheessä, johon kuuluvat isäni ja äitini lisäksi 15-vuotias pikkuveljeni. Meillä on kai ihan tavallinen perhe. Teemme tavallisia asioita. Äitini ja isäni parisuhde on kai tavallinen. En ole koskaan nähnyt heidän suutelevan tai edes hellimässä toisiaan.

Tulevana viikonloppuna aion kertoa vanhemmilleni olevani homoseksuaali. Huomasin suuntautumiseni jo vuosia sitten. Tunnen vetoa naispuolisiin ihmisiin. Olen puolen vuoden ajan viestitellyt erään toisen ikäiseni kanssa, joka asuu toisessa kaupungissa. Emme ole voineet koronan vuoksi nähdä, mutta aiomme heti, kun se on vain mahdollista.

Olen pussaillut muutamien tyttöjen kanssa, mutta kenenkään kanssa en ole mennyt pidemmälle. En ole siis harrastanut seksiä elämässäni vielä kertaakaan ja tiedän sen olevan kaveripiirissäni harvinaista. Parhaat ystäväni tietävät, että olen kiinnostunut tytöistä. He eivät pitäneet sitä edes uutisena eikä se ole vaikuttanut ystäväsuhteisiimme millään tavalla.

Olen kertonut asiasta myös veljelleni, koska tiedän, että hänelle voi kertoa ja että hän on luotettava ja minun puolellani. Veljeni on maailman kiltein ja humaanein ihminen. Ei koskaan tuomitsisi minua. Hänellä on mielipiteittensä vuoksi vaikeaa vanhempieni kanssa, koska vanhemmilleni on liikaa jopa se, että veljeni on alkanut puhumaan luonnonsuojelusta.

Vanhempani ovat todella vanhoillisia. He puhuvat myös loukkaavalla tavalla esimerkiksi homoseksuaaleista ja maahanmuuttajista. Äitini varsinkin on ilmi selvä rasisti. Isäni käyttää homoista nimitystä hinttari, jos esimerkiksi televisiota katsellessaan törmää aiheeseen. Muistan hyvin esimerkiksi erään perjantai-illan muutama vuosi sitten, jolloin katsoimme perheenä yhdessä Vain Elämää -ohjelmaa ja Antti Tuiskun nähtyään isäni sanoi suureen ääneen, että miksi tuon hinttarikin pitää olla joka paikassa.

Veljeni sanoi vastaan ja lähti omaan huoneeseensa. Hän oli todella rohkea. Varsinkin kun miettii, että hän taisi olla tuolloin vasta 13-vuotias.  Itse en uskaltanut sanoa yhtään mitään. Jos olisin ollut yhtään rohkeampi, niin olisin voinut sanoa, että minäkin ehkä olen sellainen. Miten sellaisessa ilmapiirissä uskaltaa mitään sellaista sanoa? Sinä iltana päätin, että jonain hetkenä kerron veljelleni, sillä veljen reaktio isäni junttiin käytökseen oli kannustava.

En ole suuntautumien vuoksi koskaan tuntenut olevani vääränlainen ja asia ei ole aiheuttanut minulle ahdistusta. Ainoa ahdistuksen aihe on vanhempani. He eivät ole uskonnollisia ihmisiä, joten homoviha ei tule minkään Raamatun kautta niin kuin monella vanhemmalla tuntuu tulevan. Tiedän tämän siksi, koska olen netissä kirjoitellut monen vastaavassa tilanteessa olevan nuoren kanssa. Suurin osa piilossa pysyvistä nuorista tulee syvästi uskonnollisista perheistä. Osa heitä ei aio kertoa homoudestaan vanhemmilleen koskaan. Ei edes silloin, kun ovat muuttaneet pois kotoa.

Itse aion kertoa. Täytän viikonloppuna 17 vuotta ja olen luvannut itselleni syntymäpäivän kunnaksi totuuden. Veljeni tietää, että olen kertomassa. Hän on luvannut seistä vierelläni. Rakastan minun veljeäni. Olen kertonut myös parhaalle ystävälleni, joka on luvannut ottaa minut yöksi, jos vanhempani pimahtavat.

Minua pelottaa. Vaikka en arvosta yhtään vanhempieni homovihaa ja muuta ihmisvihaa, niin he ovat kuitenkin minun vanhempani. Miten voin elää ja asua kotona, jos minua kohdellaan paljastamisen jälkeen kuin ihmissaastaa. Olen lukenut niistä ääritapauksista, jossa lapsi on heitetty pois kotoa paljastumisen jälkeen. En usko, että niin käy, mutta pelkään enemmän sitä, että vanhempani alkavat hylkiä minua. Alkavat suhtautua kuin sairaaseen.

Onneksi minulla on veli tukena. Pelottaa silti. Synttärit tulevat olemaan ainakin ikimuistoiset. En aio enää perääntyä. Minun pitää saada tuntea olevani hyväksytty vanhempien silmissä ilman valhetta. Jos en ole, niin ehkä he ovat minulle väärät vanhemmat.”

Lue myös

X