”Pelkäsin äitiä, ja siksi teinkin itsestäni mahdollisimman näkymättömän”

”Pelkäsin äitiä, ja siksi teinkin itsestäni mahdollisimman näkymättömän. Tuntui, ettei kotona ollut koskaan rauhallista ja tasapainoista, aina sai olla varpaillaan. Paitsi silloin, kun hän oli töissä. Silloin kotona sai olla hetken vapaa ja hengittää.

Muistan varhaislapsuudesta tilanteen, jossa äitini lukitsi minut ja pikkuveljeni vaatekomeroon ja tunki väkisin villasukan molempien suuhun. Ja huusi ennen komeron oven kiinni laittamista, ettei ulos ole tulemista ennen kuin villasukat on syöty.”

Tämä on täysin minun lapsuudestani. Meillä se oli vain se mies, joka rahoitti kaiken ja muisti tavallisesti muistuttaakin siitä asiasta: Hän tekee kaiken, kukaan muu ei tee mitään / Hän maksaa kaiken, me ollaan pelkkä kuluerä, eihän meidän olisi ikinä pitänyt edes syntyä.
Äitini mielestä tuota miestä pitäisi sanoa ”isäksi”. Ei onnistu, kun se on se yksi sekopääsaatana. Ei se ole minun isäni, ei minulla ole isää. Siksi minun on vaikeaa suhtautua toisiin, joilla on tiiviit välit perheisiinsä. Minä itse koen olevani orpo.

Nuorempana se oli enemmänkin auktoriteettipelkoa. Pelkäsin kavereidenkin vanhempia, vaikka oikeasti kavereiden vanhemmat olivat ihan oikeita, hyviä vanhempia. Nykyisin nousee karvat pystyyn sellaisesta negatiivisesta, väkivaltaan vivahtavasta käytöksestä, äänensävystä ja olemuksesta. Enkä luota ihmisiin. Olen suhteellisen huono ylläpitämään ihmissuhteita pidemmän päälle.

Minä muistan, miten alle kouluikäisenä kyyhötettiin veljen kanssa television edessä, yritettiin katsoa Joulukalenteria pimeässä olohuoneessa, kun keittiön puolella tuo mies pyyhki lattiaa meidän äidillä. Äidiltä murtui käsi. Se kertoi kaikille pudonneensa vintin portailta. Olin pieni, mutta ihmettelin silloin kovin, miksi muut uskovat tuon tekosyyn?
Miksi kukaan ei auta?

Eivät ne tienneet.
Tai kyllä isovanhemmat tiesivät, mutta eivät tehneet mitään.”