”Perheen rikkominen on ollut se pahin asia”

Julkaisen tämän naisen minulle kommenttina lähettävän tarinan blogitekstinä, koska tarina on malliesimerkki siitä, että mitä aiheuttaa se, että eroavaa ihmistä syyllistetään ja häntä syytetään erosta perheenrikkojasta lähtein ties millä lauseilla. Ero on edelleenkin monelle syyllisyyttä ja häpeää aiheuttava valinta varsinkin eroissa, joihin liity jokin ”riittävän hyvä syy”, kuten kuolemanvaara ja siksi siitä on edelleenkin kirjoitettava tekstejä, jotta eroajien ei tarvitsisi vuosienkin jälkeen tuntea erosta syyllisyyttä, häpeää ja itseensä kohdistuvaa armottomuutta.

”Erosin lähes 20 vuoden avioliitosta, jossa ei ollut sinällään mitään vikaa ulospäin. Rakastin ja halusin puolisoani, mutta hän ei koskaan kokenut minua muuna kuin ystävänä. Halusi pari kertaa vuodessa ja halasi pari kertaa vuodessa. Koin todella suurta kosketuksen- ja huomion puutetta. Olin aivan riekaleina ja silti rakastin valtavasti.

Enkä olisi kyennyt siitä lähtemään ellen olisi antanut uudelle ihmiselle mahdollisuutta tulla elämääni ja itselleni lupaa rakastua tähän. Tein väärin, mutta pelastin itseni.

Tunnen silti itseni konnaksi. Pahikseksi, joka rikkoi lasten elämän, rikkoi heidän perusturvallisuuttaan ja antoi lapsilleen kuvan, että ei muita kuin itseään tarvitse ajatella. Lapsiraukoilla on nyt kaksi kotia ja ei enää perheiltoja, ei yhdessä tekemistä, perhelomia, eikä yhteisiä jouluja tai synttäreitä.

TÄMÄ on asia mitä kadun todella!

Lasten vuoksi olisin halunnut jaksaa jatkaa. Lasten vuoksi olisin halunnut elää perheenä, jossa ei ollut näennäisesti mitään vikaa. Meillä oli hauskaa, niin kuin kavereilla yleensä on. Ei riitoja, mutta ei myöskään mitään läheisyyttä.

Totta kai olen nykyään iloisempi, saan kosketuksia (vielä näin vuosien jälkeenkin ihmiseltä johon rakastuin) ja elämämme on soljunut kivasti uusperheenäkin. Mutta se olen minä, joka tästä on hyötynyt. Toki se lapsiin heijastuu, kun olen iloisempi ja jaksan enemmän.

Mutta lasten täytyy ns. arvottaa nyt vanhempansa. Eli ei ole vain yhtä paikkaa ilmoittaa ilonsa, huolensa ja muuta. Se tuntuu epäreilulta. Ehdotin exälleni erotessamme, että olisimme jakaneet yhteisen kodin; olisimme vuoroviikoin hoitaneet lapset yhteisessä kodissa ja molemmilla olisi ollut omat kodit, jossa olla sitten muutoin. Ei kelvannut ja olisihan se kalliiksi tullut.

Jotenkin tuntuu väärälle tämä ero edelleen, vaikka olisin kuihtunut täysin avioliitossani. Mutta perheen rikkominen on itselleni ollut se pahin asia.

Jos lapsia ei olisi ollut, olisimme eronneet ajat sitten. Tämän huomaa nykyisessä suhteessa, huomaa sen, että tästä voi odottaa niin paljon enemmän, kun tähän ei yhteisiä lapsia liity. Paljon helpompi erota ja paljon kevyemmin perustein tästä lähtisi.

Se vastuuntunto ja lapset (toki myös taloudellinen puoli) on vaan kummasti ihmisiä yhdessä pitävä asia. Vaikka kuin vaan kerran eletään, mutta itselleni oli äärimmäisen iso kynnys rikkoa niin monen ihmisen elämä vain sen oman ainutkertaisen elämän takia.

Koska kärsihän tästä aivan kaikki muut (isovanhemmista, sisaruksista ja sukulaisista lähiten) ja itse vain hyödyin. Julmaa ja itsekästä. Mutta pelastavaa. Ristiriitaista ennenkaikkea!”