Havaintoja parisuhteesta

Perheenrikkojan tarina.

23.2.2016 Teksti: Havaintoja parisuhteesta

”Kuljin huoraäidin maineessa muutaman vuoden, kunnes päätin, että nyt saa riittää.”

Minulle kirjoitti nainen, joka halusi kertoa tarinansa. Hän erosi lastensa isästä muutama vuosi sitten rakastuttuaan toiseen mieheen aiemman liittonsa aikana. Ympäristön suhtautuminen oli tyrmäävä. Eihän nainen voi niin tehdä. Nainen menetti erossa lukuisan määrän sukulaisiaan, ystäviään ja tuttaviaan, jotka eivät halunneet enää olla naisen kanssa tekemisissä. Hänen hyvä ystävänsä oli alkanut käyttää hänestä julkisesti nimeä huoraäiti ja entinen mies sukulaisineen säestivät yleisön joukossa. Lähdettyään toisen miehen matkaan, nainen oli yhtäkkiä menettänyt kyvyn myös äitiyteen. Hän joutui kuulemaan monelta suunnalta, että ei ole enää turvallinen vanhempi lapsilleen, koska oli valmis toisen miehen vuoksi jättämään perheensä. Arvostelijoiden silmissä nainen ei jättänyt vain miestänsä, vaan koko perheensä.

Lapseni oli neljä, kun erosin. Rakastuin toiseen naiseen aiemman liittoni aikana. Niin ei pitäisi käydä, mutta niin välillä käy. Rakkauden kuuluisi olla yhden parisuhteen mittainen, mutta joskus se jää kesken. Minulla jäi ja minusta tuli perheenrikkoja. Sellaisia ne kaikki miehet ovat. Aivan samanlainen kuin isänsä. Kerran pettäjä, aina pettäjä. Arvostelijat pyörivät ympärillä kuin verenhimoinen hyeenalauma. Ja ne arvostelijat tulivat hyvin läheltä. Syyllinen oli saatava esille keinolla millä hyvänsä, langettaa tuomio, mieluiten kivittää hengiltä, sillä perheenrikkojalla ei ole oikeutta onneen, vaan on kuljettava syyllisen leima otsassa läpi elämän.

Sanotaan, että lapset menevät eroissa rikki. Lapsien takia pitäisi kestää vähän huonommassakin parisuhteessa. Lapset eivät mene erossa rikki, ellei heitä riko. Parhaimmillaan he saavat elämäänsä kahden hyvän ja rakastavan parisuhteen mallin, asuessaan kahdessa eri perheessä. Huonoimmillaan heitä käytetään koston välineenä ja pelinappulana riidan keskellä, jossa lapset laitetaan valitsemaan puolensa. Kuten eräs 18-vuotias rajussa huoltajuuskiistassa ollut erolapsi totesi Ylen MOT-ohjelmassa, että vihdoin hänen muutettuaan omillensa, hänen ei tarvitse enää valita puoltansa, vaan hän voi lopullisesti unohtaa molemmat vanhempansa.

Nainen kertoo viestissään, että on löytänyt parisuhteen, jossa saa arvostusta, kosketusta ja rakkautta. Hän kirjoittaa, että huolimatta kaikesta siitä syyllistämisestä, haukkumisesta ja läheisten menettämisistä, hän ei ole koskaan katunut valintaansa. Hän kertoo löytäneensä rakkauden, jonka syliin haluaa jäädä. Hän on päättänyt olla kokematta häpeää ja syyllisyyttä tekonsa johdosta ja aikoo elää elämäänsä välittämättä heistä, jotka pilkkakirveitä hänen päällensä on vuosien aikana heitellyt. Hän on mielestään edelleen aivan yhtä hyvä äitinä kuin ennen eroansa, vaikka huoraäiti kommentit ovatkin koskettaneet häntä syvältä. Koska ei hän ole koskaan perhettään jättänyt, vaan puolisonsa. Lapsien lisäksi hän kokee saaneensa elämäänsä ihmisen, jota syvästi rakastaa. Hänellä on pysynyt ympärillään se läheisten joukko, joka on koko ajan ollut hänen tukenaan ja puolellaan.

Minäkin haluan olla naisen puolella. Kuulenkin jo hiljaisen mutinan hyeenalauman keskeltä, että tottahan toki perheenrikkoja huoraäitiä tukee. Haluan aina olla ihmisen puolella, joka hyväksyy virheen itsessään. Keskuudessamme on aivan liikaa moraalisesti ylivertaisia ihmisjumalia, jotka kulkevat kultainen sädekehä päänsä ympärillä, jossain siellä kaiken yläpuolella ja kokevat oikeudekseen ladella solvaavia sanoja toisten ihmisten kuultavaksi. Siinä on vain sellainen perustavanlaatuinen virhe, että se pilkkakirves, joka on kohdistettu kaikkiin muihin paitsi itseensä, on kohdistettu väärään suuntaan. Ja mitä ylempänä toista ihmistä kuvittelee olevansa, sitä vähemmän sitä toista ihmistä edes siinä ylemmyydentunnossaan näkee, sillä moraalisesti ylivertainen ihminen on sokea jopa itselle.

Viime viikonloppuna oli hyvä ulkoilusää. Tyttärelläni on vihreä pulkka, jonka pohjaan on tullut iso reikä. Menimme sillä kuitenkin mäkeen laskemaan. Eihän se mihinkään liikkunut. Jäi alamäessä jumiin kuin paksu hiustukko lavuaariin. Heitimme pulkan lumikukkulan taakse ja kiipesimme tekemään lumiukon. Korkealta kukkulalta se näkyi pitkälle. Ohikulkevan rouvan kasvoille piirtyi hymy. Illalla tyttäreni kasvoille hiipi väsymys. Silitin samalla hänen selkäänsä kun luin muutaman sivun iltasatuamme Veljeni Leijonamieltä. Surullisen kaunis tarina. Myöhemmin kävin katsomassa ovelta, kun hän nukkui. Ikkunaan päin kääntyneenä, niin kuin aina. Vessan peilin edessä valutin muutaman kyyneleen ja katsoin itseäni suoraan silmiin. Halusin sanoa itselleni, että olen hyvä isä, koska en sitä perheenrikkojana kauheasti kuule. En pystynyt. Hetken päästä menin peilin eteen uudestaan ja sanoin sen ääneen. Tulin takaisin sohvalle vähän kevyempänä. Kirjoitin sähköpostin lähettäneelle naiselle viestin, että hän on todella hyvä äiti.

Seuraavana päivänä jatkoin elämääni niiden ihmisten ympäröimänä, jotka ovat aina halunneet ympärilläni olla. Ihmisten, jotka ovat kykeneväisiä näkemään ihmisen ja ihmisen tekemien tekojen taakse. Niiden ihmisten, jotka toisen ihmisen heikkouden edessä eivät tartu ensimmäisenä heitettävään kiveen, vaan toisen ihmisen käteen. Heitä varten minä täällä olen, tarjoamassa omaa kättäni ja tarttumassa tarjottuun käteen ja aina kulkemassa kohti rakkautta.

Sillä kukaan meistä ei ole huoraäiti eikä perheenrikkoja. Jokainen meistä on ihminen.

Kommentit (52)

Entä minkälainen nainen on sellainen, joka pakkaa lapsen laukkuun ja muuttaa yhteisestä kodista pois toisen miehen takia? Onko se silloin jotenkin oikeutetumpaa, kun ottaa sen lapsen mukaan eikä jätä ’perhettä’ vaan miehen ruikuttamaan rannalle? Voiko silloin jättää sen halventavan etuliitteen pois, ja todeta vaan entisen miehen olleen perseestä?

Hyvä kirjoitus!

Kiitos kun roskasit luontoa. Ei jaksanut rikkinäistä pulkkaa viedä roskikseen asti?

Mieheni jätti minut ja 7-vuotiaan tyttäremme toisen nainen takia kun odotin nyt 2-vuotiasta lastamme. Tyttäremme on kärsinyt erosta kovasti koska on mm. joutunut jättämään tutun elinympäristön huonontuneen taloudellisen tilanteeni vuoksi. Totta kai te pettäjät ja jättäjät yritätte oikeuttaa itsellenne tekonne jauhamalla tekopyhää hölynpölyä tyyliin ”jätin vaimoni, mutta en perhettäni”. Ja olette te kaikki varmasti ihmisiä. Ette vaan kovin hyviä.

Tässä tulee monia hyviä ajatuksia. Myös toki monia mustavalkoisia.
Mun pointti on siis se, että sä et oikein ymmärrä että sinua kohtaan tehdään väärin. Hyväksytkö ajatuksen siitä, että ihmiset jotka ovat luottaneet sinuun, eivät hyväksy sitä että olet tehnyt heitä kohtaan väärin!
Se ei tee sinusta ihmisarvoisesti huonompaa tai parempaa. Mutta jos sinut ja lupaukset sulle petettäis, kuinka reagoisit?
Toivon silti että sinä – ja aikanaan myös mieheni – löytävät rauhan asian kanssa. Lupauksen ja ihmisen pettäminen on kuitenkin aina pettämistä. Se aiheuttaa kipua ja reagointia useimmissa. Lapset siinä toki eniten kärsii tehtiin ero kuinka oppikirjamaisesti vain.
Ja itsestä tuntuu kovin suurelta vääryydeltä se, että kun kumppani yksinäisestä tahdosta rikkoo ehjän perheen – ei siis viinaa, väkivaltaa, tms – niin petetty ei saisi reagoida lainkaan, vaan syy lasten pahoinvointiin on petetyn inhimilliset reaktiot, ei pettää ja jättäjän valinnat. Ihmisiä me olemme jätetytkin tunteinemme ja reaktioinemme.

Oli eräskin tapaus. Kuvitellaan että on olemassa mies, joka kirjoittaa parisuhteesta erittäin hyvin. Hän kuitenkin käyttää asemaansa väärin. Julkaisee kirjan parisuhteesta ja on avioliitossa. Perheellinen mies. Kuitenkin kirjan julkaisunkin aikana hänen hotelli huoneessaan odottaa rakastaja. Kuvitellaan vielä, että tämä kaikki tapahtuu pääkaupungissa ja he ovat menneet sinne yhdessä junalla. Ravintolavaunussa viiniä siemaillen ja toisiaan käsistä kiinni pitäen. Kuin vasta rakastuneet.

Pettäjiä ja perheenrikkojia yhdistää selvästi se, että omaa käyttäytymistä, rakastumista toiseen, perheen jättämistä yms. perustellaan tunteilla, joille ei vain voi mitään. Aikuinen ihminen ei kuitenkaan liiku tuulen mukana, vaan aikuisen ihmisen pitäisi kyetä ottamaan vastuu omasta parisuhteestaan ja perheestään. Kaikissa avioliitoissa on ongelmia, mutta silti kaikki eivät petä, vaan yrittävät ratkaista ongelmat jollain rakentavammalla tavalla.

Pitkässä parisuhteessa ei ole enää kysymys kahden ihmisen välisestä suhteesta. Pitkä parisuhde on paljon enemmän, se on perhe, suku, talous, ystävät. Siksi pettäjä ei jätä vain parisuhdettaan vaan myös paljon muuta arvokasta.

Lapin yliopistossa tehdyn väitöstutkimuksen mukaan pettäjän paljastuminen ja yllättävä eroilmoitus aiheuttaa petetylle valtavan shokin, josta toipumiseen menee vuosia. Pettäjän toiminta murskaa toisen itsetunnon ja petetyn intimiteetti haavoittuu syvästi. Koko elämä ja identiteetti on rakennettava uudestaan. Petetty ei välttämättä koskaan kykene uuteen parisuhteeseen, koska hänen luottamuksensa rakastettuun on rikottu. Oletko Sami ottanut huomioon tämän seikan ja riittääkö sinulta empatiakykyä petetyille lainkaan?

Oma lähes 20 vuoden mittainen avioliittoni kaatui yllätyksenä tulleeseen pitkään jatkuneeseen rinnakkaissuhteeseen. Meidän parisuhteemme ei ollut huono, siinä oli läheisyyttä ja ystävyyttä. Meillä oli ihana ja hyvin yhteen hiileen puhaltava perhe. Kuitenkin kävi näin, mikään ei riittänyt ja piti hakea jännitystä ja uutuudenviehätystä muualta.

Ex-mieheni on mielestäni tapahtuneen vuoksi huonompi vanhempi. Hän ei välittänyt lapsistaan, kun alkoi yhä enemmän uppoutua omiin menoihinsa ja salasuhteen rakentamiseen. Hän ei välittänyt lapsistaan, kun kaksi murrosikää lähestyvää tytärtä olisi tarvinnut vahvan ja läsnäolevan isän, miehen mallin. Miten uskottomuus vaikuttaa tyttäriini ja heidän mieskäsitykseensä? Miten he uskaltavat rakastaa ja luottaa?

Pidän kirjoituksistasi paljon Sami, mutta minulta ei riitä ymmärrystä pettäjille.Ymmärrän, että joskus ero vain tulee ja sille ei voi mitään. Mutta aina pitäisi riittää sitä inhimillisyyttä sen verran, että pyrkisi tekemään asiat oikeassa järjestyksessä ja lähimmäistä kunnioittaen ja arvostaen. Minulla ei ole minkäänlaista sädekehää enkä ole millään tavalla täydellinen yli-ihminen, tavallinen nainen, joka on tehnyt virheitä. Silti en koskaan pettäisi ja pyrin olemaan aina rehellinen sekä itselleni että muille. 

Vihkivalassa aviopuolisot lupaavat olla uskollisia toisilleen. Vihkivalan rikkominen ei ole rikos. Pettäminen on silti moraalisesti väärä teko. Se on henkinen väkivallanteko, kuin raiskaus. Sen pitäisi olla rikos. Olemme virheitä tekeviä, keskeneräisiä, kuten niin usein teksteissäsi toistat. Kun ihminen raiskaa toisen ihmisen, voiko senkin kuitata sillä, että tekijä oli keskeneräinen ja erehtyväinen. Annammeko sen hänelle anteeksi? On olemassa moraalisesti oikeita ja vääriä tekoja. Se, että ihmisellä on ymmärrys niistä, ei ole moraalista ylivertaisuutta. Se on ihan normaaliin ihmisyyteen kuuluvaa. Jos olet tehnyt tuon kaiken, mitä kirjoituksissasi kerrot nykyisen parisuhteesi eteen tekeväsi, myös liitossasi lapsesi äidin kanssa, niin ihmettelenpä, jos ei liitto siltikään toiminut. Oliskohan pieni tyttö voinutkin saada kasvaa perheessä, jossa isä ja äiti asuvat samassa kodissa?

Heippa vaan kaikille. Kiitos lukuisista kommenteista aiheen tiimoilta ja haluan ensin pahiten haukkuneille sanoa, että jos kommentointi menee rankasti henkilökohtaisuuksien puolelle ja jossa hyökätään isolla voimalla suoraan ihmistä kuin aihetta kohti, niin olen sellaiset kommentit päättänyt jättää julkaisematta. Samoin yksityisviesteissä tulevat solvausviestit eivät saa minua vastaamaan niihin. Se on toisaalta hyvin piristävää välillä kuulla olevansa yksi maailman pahimmista ihmisperseistä, joita maa päällänsä kantaa, se mukavasti tiputtaa jalat taas tukevasti maanpinnalle. Se, että pettämisestä puhuttaessa aina tullaan siihen samaan johtopäätökseen, että kirjoituksen tarkoitus on hakea hyväksyntää teolleen on vähän kulunutta fraasia. Eihän siitä koskaan ole kyse. Ei pettämistä tarvitse millään selittää. Jokaisella tapauksella on varmasti oma syynsä ja tarinansa ja kukaan meistä ei tiedä sen syyn taustaa. Se, että tulee petetyksi, on yksi pahinta, mitä parisuhteessa voi joutua kokemaan ja voin sen todeta ihan jo omasta kokemuksestani. Elämä ja parisuhde ei ole mustavalkoinen taulu, jossa on hyviä ja pahoja. Kukaan meistä ei ole katsomassa toisten parisuhteisiin sisään. Minä petettynä uskalsin katsoa myös omaa osuuttani siihen. Pettäjänä haluan pitää asiaa keskustelussa yllä. Minä voin katsoa asiaa molemmilta puolilta ja uskallan väittää, että osaan eläytyä aidan molemmille puolille. Minua saa syytellä ja syyllistää jos siltä tuntuu. Itse en lähtisi tuntemattoman parisuhdetta tai elämää arvostelemaan oli siinä sitten mitä tahansa, koska en tunne tarinaa, enkä ihmisiä tarinan takana. ” Tuollaisten mulkkujen ei olisi edes syytä elää”, ei edusta maailmaa, jossa minä haluan elää, joten anteeksi hänelle ja heille, joiden kommentti jää julkaisematta. Kaikki muut julkaisen ja ilolla otan vastaan myös massarakastajan asemaan viittaavat kommentit. Vaikka minua monessa viestissä muistutettiinkin jyrkin sanakääntein, niin pidän itseäni edelleen hyvänä isänä. Se riittää minulle, että minun lisäkseni lapseni on sitä mieltä. Onneksi on kuitenkin ilo huomata, että monet muut ovat vanhempana hyvin hyvin paljon parempia.

Heippa! Olen tilanteessa jossa koitan pelastaa perheeni. En halua muuttaa miestäni, mutta välillä avaamaan silmiä ja näkemään asioita. Mies ajattelee olevansa tietynlainen eikä muuksi pysty muuttumaan. Itse en oikein pysty ymmärtämään tai samaistumaan, sillä näkisin jokaisen voivan asioille jotain jos vain haluaa. Taistelen parisuhteestamme ja pyysin häntä välillä jaksamaan kun itseltäni loppuu voimat. Saisiko tästä minkäänlaista ajatusta tai kirjoitusta aikaan. Sinä kun puet niin kauniiksi ajatukset ja sanat… Ehkä toivo ei ole vielä menetetty jos vain saisin toisen ymmärtämään peiliin kurkistusta, omaa osuutta kaikkeen, mahdollisuuksia vaikuttaa tulevaan jne. Hän kuvittelee kaikkien suhteidensa päättyvän samalla tavalla ja haluan auttaa näkemään, että hänellä on kortit käsissään kuinka kaikki päättyy. En vain saa ilmaistua asioita oikein.

Aikaisempia kommentteja lukiessani tuntuu, että aina – aina – oletetaan eron syynä olevan pettäminen. Minä olen eronnut vain, koska siinä tilanteessa ei ollut muuta vaihtoehtoa. En siksi, että olisin tavannut tai edes halunnut tavata ketään toista. Mutta en myöskään fyysisen tai henkisen väkivallan takia. Eikä mieskään pettänyt minua. Mies ei vain ollut valmis perhe-elämään, mutta ei itse ymmärtänyt sitä. Ei, vaikka haimme ja saimme ammattiapua. Ei vain ymmärtänyt. Vasta menetettyään sen hän ymmärsi kuinka paljon sittenkin halusi sitä. Miehestä tuli hyvä isä vasta välittömästi eron jälkeen, koska nyt todellakin joutui kohtaamaan ja kokemaan jakamattoman vastuun lapsestaan. Lapsi oli yllättyneen iloinen viettäessään aikaa isänsä kanssa niin paljon ja usein. Niin paljon enemmän kuin koskaan perheenä ollessamme. Minulle mies oli vihainen, katkera, hänestä minä olin perheenrikkoja. Mutta silti, se oli parasta mitä saatoin tehdä isän ja lapsen suhteelle. Ja omalle suhteelleni lapsen kanssa. Olin hyvää vauhtia katkeroitumassa yksin lapsen kanssa kotona ilman omaa elämää. Sekä minun ja miehen suhteelle, koska emme koskaan ole tulleet paremmin toimeen kuin nyt. Tämän mieskin myöntää nyt.

Millaisen kuvan parisuhteesta haluaa antaa lapselleen? Jos kaikesta panostuksesta huolimatta liitto on onneton, kuuluuko sitä jatkaa? Kumpi rikkoo lasta enemmän, se että tietää, ettei ole syy vanhempien eroon vai se, että tietää olleensa syy onnettomaan yhdessäoloon? Jos kumppanin valinnassa on tapahtunut virhearvio, eikö sitä saa myöntää? Jos et ole hyvä puoliso etkö voi olla hyvä vanhempi? Jos huomaat rakastavasi jotakuta muuta kuin puolisoasi etkö silloin enää voi rakastaa vilpittömästi lastasi? Sitä harmaata aluetta on niin paljon enemmän kuin puhtaan mustaa ja valkoista.

Silläkö ei ole mitään merkitystä millaista kohtelua pettänyt on saanut kotona, petettyjen mielissä oletusarvoisesti täydelliseltä puolisolta? Itsestäänselvyys, hankintojen rahoittaja, joku jolta saa hellyyttä ja seksiä silloin harvoin kun itseä sattuu huvittamaan, mutta jonka omat rasittavat ehdotukset voi aina sivuuttaa. Aina valmis, sehän on mies, ei se tarvitse hellyyttä, kunhan välillä levittää tai kehottaa vetämään käteen (miten oikeassa Heli Vaaranen onkaan paljastaessaan tabuja suomalaisten parisuhteista…). Sitten ollaan katkeria, kun toinen ei olekaan ollut onnellinen yksipuolisessa auvon illuusiossa. Lapset ja velvollisuudentunto voivat saada järjen taistelemaan nurkan takaa törmännyttä rakkautta vastaan, mutta peli voi olla menetetty. Kumpi teki väärin – yksin jätetty jääpuikko vai lämpimään eksynyt ja sinne jäänyt?

Mutta sinähän olet perheenrikkoja. Toki kuitenkin ihminen ja nähtävästi osaat olla hyvä isäkin, mutta olet perheenrikkoja. Olet tehnyt lapsen naisen kanssa ja samalla tehnyt sitoumuksen, jossa pysytään perheenä. Kun tällaisen päätöksen tekee, pitää olla varma siitä että kumppani on oikea ja siinä sitoudutaan hyvin vahvasti. Pitkän suhteen aikana tulee ihastumisia ulkopuolisiin ja laimeita kausia, mutta se on täysin oma valinta päästääkö ketään väliin. Suhteesta voi yhteisellä tahdolla korjata isojakin säröjä ja paljon joutuu tekemään kompromissejakin. Pitkä suhde on vuosikymmenien vaellus ja sen aikana tulee vähemmän helppoja tilanteita ja ongelmia. Lopulta ne ovat kuitenkin valintakysymyksiä mihin suuntaan menee ja useat valitsevat perheen polun oman polun sijaan.

Sinä et valinnut perheen polkua.

Surullista, erittäin surullista. Tämä on sitä aikuisten ”koulukiusaamista” pahimmillaan, jonka katsotaan olevan oikeutettua. Moni välillä luulee olevansa se Jumalasta seuraava…

Tähän sopii lausahdus ” Blowing out someone else’s candle doesn’t make yours shine any brighter”.

Olen aikuinen, parikymppinen nainen. Vanhempani erosivat ollessa ylä-asteikäinen, mutta olin jo vuosia toivonut että he eroaisivat. Äitini joutui työn puolesta kiertämään ympäri Suomea, ja isäni oli hyvin mustasukkainen ja epäili tätä pettämisestä ja aina äidin kotiin tullessa heillä oli järkyttäviä riitoja. Myöhemmin sain isosiskoltani tietää että nämä epäilyt eivät olleet aiheettomia. Siskoni oli kerran kotiin tullessaan löytänyt äitini ja vieraan miehen sängystä. Äitini oli vannottanut siskoani olemaan vaiti, se oli salaisuus jota ei saanut kertoa isälle. En tiedä kuinka moneen mieheen äidilläni oli avioliittonsa aikana suhde, enkä halua välttämättä tietää. Äitini on ollut uusissa naimisissa melkein kuusi vuotta, ja sama meno jatkuu. Olen itse todistanut kuinka hän pienessä humalassa kiehnää toisen miehen sylissä, on hän jopa ollut lomamatkoillakin tämän kanssa, aviomiehensä tietämättä. Äiti on tottakai rakas ihminen minulle, mutta välillä haluaisin sanoa suorat. Itse en pettämistä hyväksy missään olosuhteissa, juuri tämän esimerkin takia.

Voi hyvänen aika, kun kirjotat aina niin sydämeenkäyvästi. Kiitos siitä. Työssäni näen monenlaista, myös naisen kaltaisia hyljeksittyjä. Olen etuoikeutettu voidessani auttaa ja tarttua käteen.

Mahtava kirjoitus kuin omasta elämästäni sen kaiken saman olen itse kokenut .

Hei kiitos arvostavasta tekstistäsi. Itseäsi arvostavasta. Ja sehän on toki kaiken arvostuksen lähde.
Haluan ymmärtää sinua. Ja ajatteluasi. Juuri nyt – petettynä ja jätettyä – on se jonkin verran haasteellista. Erot on aina erilaisia. Tai ainakin niitä on monenlaisia. Ja jos oma onni ei muuten löydy, ero lienee välttämätön.
Oletko sinä halunnut ymmärtää entistä vaimoasi, joka ilmeisesti tuli petetyksi ja jätetyksi? Oletko samaistunut hänen tunteisiinsa?
Valitettavasti se vain usein menee niin että petetty tuntee olonsa petetyksi, jätetty jätetyksi, lyöty lyödyksi. Harva meistä osaa vielä kääntää toisen posken. Oli sitten jättäjä tai jätetty.
Olin itse onnellinen ja tieto toisen onnesta toisaalla tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta.Minulla ei tässä hetkessä riitä ymmärrystä pettämistä tai meidän lasten vuoroasumista kohtaan. Riittääkö sinulla ymmärrystä minua kohtaan?
Pidän silti teksteistäsi ja arvostan monia ajatuksiasi. Toivon sinulle kaikkea hyvää!

Niin surullista kuinka ihmisten asenteet laahaavat monta sukupolvea jäljessä. Eikö noin jyrkkä suhtautuminen kieli ihmisten jotain tekopyhyydestä.. syrjähyppyjä tehdään mutta kulissit ne vaan on pidettävä yllä

Mutta täytyy muistaa että niitä huoraäitejä ja perheenrikkojiakin on…

Olen lukenut kirjoituksia ja arvostanut niitä. Mutta olen vahvasti sitä mieltä, että perheenrikkoja on perheenrikkoja. Eikä tämä ole mikään sädekehä. Itsessäni on paljon huonoja puolia. Silti en soisi pienelle lapselle eroa. Oma lapseni on nimittäin joutunut kokemaan sen 3 -vuotianaana. Olen nähnyt miten isän muutto on rikkonut hänet, tehnyt hänestä surullisen pienen tytön joka kaipaa isäänsä. Nähnyt muten hän väsyneenä kulkee kodista toiseen repun kanssa. Ei se ole lapselle parasta mahdollista elämää. Paras on oma turvallinen perhe. Ja sitä tosiasiaa ei tällaiset omaa syyllisyyttä poistamaan tarkoitetut kirjoitukset muuta.

Olen lisäksi samaa mieltä siitä, että perheensä jättänyt isä tai äiti on myös huonompi vanhempi. Hän on laittanut oman etunsa lapsen edun edelle. Oma rakastuminen on ollut tärkeämpää kuin lapsen onni omassa perheessä. Mitä jos olisi laittanut paukut sen alkuperäisen perheen toimimiselle ja rakkaudelle? Ja antanut lapselle sen turvallisen kodin jossa oma isä ja oma äiti, jota lapsi aina niin kovasti kaipaa.

Kyllä se joka muuttaa ulos lapsensa kodista rikkoo sen kodin. Ja kyllä silloin on ihan tervettä vähintäänkin kokea tapahtumasta syyllisyyttä.  

Ainaiset riitelyt ja haukkumiset ovat parempi vaihtoehto lapselle kuin lähteä menemään huonosta avioliitosta? Kyllä itse säästäisin lapsen kaikelta huudolta ja riitelyltä. Parempi on luoda lapselle turvallinen, rauhallinen koti vaikka vähän aikaa isä ei asukkaan saman katon alla ja sitten ehkä tulee uusi ’isä’ elämään mukaan… Kunhan lapsi ei joudu pelinappulaksi vanhempien riitoihin asuessaan erillään!!!!

Perheensä rikkomisessa ei ole mitään hienoa. Yleensä se on itsekäs teko, jota muut perheenjäsenet eivät puolla. Hakemalla itselle aidan toiselta puolelta jotain vihreämpää, tulee samalla jätetyksi ne ihmiset, joille on tehnyt lupauksen rakastaa aina. Jotka ovat laskeneet kaiken perheensä varaan. Rikottua pieneten lasten sydämet, jotka vain kaipaavat sitä omaa turvallista perhettä.

En ymmärrä miksi tällaisille teoille pitäisi yrittää hakea hyväksyntää.

Luin tekstisi moneen otteeseen ja mietin. En voi samaistua kirjoitukseesi -aikuisen näkökulmasta. Aikuinen selittelee elämänvalintoja sillä, että kaikki ei ole aina niin mustavalkoista. Että rakkauksia tulee ja menee. Minä olin lapsi, jonka isä oli perheenrikkoja. Hän jätti äitini toisen naisen takia. Minulle voi tulla kertomaan ihan mitä vaan siitä, että olen tekopyhä tai muu ”hyeena” joka vartioi moraalia liian tiukoin ottein. Mutta siltikin sanon: mitä isäni teki, oli väärin. Hänen olisi pitänyt _ehdottomasti_, oli olosuhteet minkälaisia tahansa, jättää ensin äitini ja hypätä vasta sitten uuden naisen kelkkaan. Hyväksyn sen, että rakkaus loppuu ja uusi alkaa, mutta en missään olosuhteissa sitä, että vanhaa parisuhdetta ei päätellä sen ansaitsemalla arvokkuudella. Pettäminen on hirvittävä teko.

Isäni teko on vaikuttanut minuun monella tavalla, muunmuassa siten että pidän miehiä aina jollain tavalla heikkoina. Sinäkin kirjoitat, että ”Heitä varten minä täällä olen, tarjoamassa omaa kättäni ja tarttumassa tarjottuun käteen ja aina kulkemassa kohti rakkautta.” Niin, tartuttu on ja kohti on kävelty. Aikuiset selviää, mutta miten on sen lapsen laita? Miten käsitellä sitä, että oma vanhempi, se kaikista upein ja viisain ihminen, menee ja tekee tällaisen alhaisen teon?

Minusta voi olla mitä mieltä vaan, mutta ymmärrän haukkusanat. En ole hyeena, olen ihminen, jonka tunteet isäni unohti samalla kun hän unohti äitini.

Olin teini, kun isäni jäi kiinni pettämisestä. Itseasiassa tuota nimitystä hän ei edes ansaitse. Hän ei ollut vain uskoton vaimoaan kohtaan, hän rikkoi koko perheen ja murskasi pieniksi sirpaleiksi. Parisuhdekriisinä tuota käsiteltiin, kävivät terapiassa, mutta kukaan ei koskaan kysynyt miten me lapset koimme asian, kukaan ei koskaan pyytänyt anteeksi meiltä – meidät sysättiin ihan syrjään. Tai ei nyt ihan, kyllähän me pelinappuloiksi päästiin. Äiti tuli kerran vartavasten kertomaan, että meillä on pikkuveli. Toivottavasti helpotti. Toivottavasti se oli sen arvoista että tarkoituksella loukkaa omaa lastaan tilanteessa jossa lapset olivat jo aivan rikki. Tässä sodassa me olimme vain jaloissa, eikä kummallakaan taholla riittänyt mielenkiintoa sille miten me asian koimme, oksennettiin vain se paha olo päällemme. Se vaurioitti pysyvästi uskoni parisuhteeseen, perheeseen ja vanhemmuuteen, siihen että vanhempi rakastaisi lastaan kun ainoa mihin meitä käytettiin, oli saada satuttamalla meitä omalle puolelleen. Ei siinä niin käynyt. Minä en ole toipunut tuosta koskaan, ja minä olen menettänyt täysin mahdollisuuteni kokea parisuhdetta tämän tapauksen takia, se sattui aivan liikaa ja meidät jätettiin ihan omillemme – vanhempiin ei ollut luottaminen vaan heistä oli tullut vihollisiamme.

Erota toki saa, mutta parisuhteessa ollessa ei sotkeennuta suhteen ulkopuolelle, tästä minulla on nollatoleranssi.

…Siltikin sitä toivoisi, että ihminen lähtisi huonosta parisuhteesta ei toisen ihmisen, vaan oman itsensä vuoksi.
Petetty olo tulee etenkin siitä, jos asiaa ei ole keskusteltu puhki, vaan toinen löytää ”paremman” onnen ja sitten päättää koko muun perheen kohtalosta joskus nopeastikin.

Tietenkin parisuhteita ja tapoja lähteä siitä on monia. 

Entä minkälainen nainen on sellainen, joka pakkaa lapsen laukkuun ja muuttaa yhteisestä kodista pois toisen miehen takia? Onko se silloin jotenkin oikeutetumpaa, kun ottaa sen lapsen mukaan eikä jätä ’perhettä’ vaan miehen ruikuttamaan rannalle? Voiko silloin jättää sen halventavan etuliitteen pois, ja todeta vaan entisen miehen olleen perseestä?

Hyvä kirjoitus!

Kiitos kun roskasit luontoa. Ei jaksanut rikkinäistä pulkkaa viedä roskikseen asti?

Mieheni jätti minut ja 7-vuotiaan tyttäremme toisen nainen takia kun odotin nyt 2-vuotiasta lastamme. Tyttäremme on kärsinyt erosta kovasti koska on mm. joutunut jättämään tutun elinympäristön huonontuneen taloudellisen tilanteeni vuoksi. Totta kai te pettäjät ja jättäjät yritätte oikeuttaa itsellenne tekonne jauhamalla tekopyhää hölynpölyä tyyliin ”jätin vaimoni, mutta en perhettäni”. Ja olette te kaikki varmasti ihmisiä. Ette vaan kovin hyviä.

Tässä tulee monia hyviä ajatuksia. Myös toki monia mustavalkoisia.
Mun pointti on siis se, että sä et oikein ymmärrä että sinua kohtaan tehdään väärin. Hyväksytkö ajatuksen siitä, että ihmiset jotka ovat luottaneet sinuun, eivät hyväksy sitä että olet tehnyt heitä kohtaan väärin!
Se ei tee sinusta ihmisarvoisesti huonompaa tai parempaa. Mutta jos sinut ja lupaukset sulle petettäis, kuinka reagoisit?
Toivon silti että sinä – ja aikanaan myös mieheni – löytävät rauhan asian kanssa. Lupauksen ja ihmisen pettäminen on kuitenkin aina pettämistä. Se aiheuttaa kipua ja reagointia useimmissa. Lapset siinä toki eniten kärsii tehtiin ero kuinka oppikirjamaisesti vain.
Ja itsestä tuntuu kovin suurelta vääryydeltä se, että kun kumppani yksinäisestä tahdosta rikkoo ehjän perheen – ei siis viinaa, väkivaltaa, tms – niin petetty ei saisi reagoida lainkaan, vaan syy lasten pahoinvointiin on petetyn inhimilliset reaktiot, ei pettää ja jättäjän valinnat. Ihmisiä me olemme jätetytkin tunteinemme ja reaktioinemme.

Oli eräskin tapaus. Kuvitellaan että on olemassa mies, joka kirjoittaa parisuhteesta erittäin hyvin. Hän kuitenkin käyttää asemaansa väärin. Julkaisee kirjan parisuhteesta ja on avioliitossa. Perheellinen mies. Kuitenkin kirjan julkaisunkin aikana hänen hotelli huoneessaan odottaa rakastaja. Kuvitellaan vielä, että tämä kaikki tapahtuu pääkaupungissa ja he ovat menneet sinne yhdessä junalla. Ravintolavaunussa viiniä siemaillen ja toisiaan käsistä kiinni pitäen. Kuin vasta rakastuneet.

Pettäjiä ja perheenrikkojia yhdistää selvästi se, että omaa käyttäytymistä, rakastumista toiseen, perheen jättämistä yms. perustellaan tunteilla, joille ei vain voi mitään. Aikuinen ihminen ei kuitenkaan liiku tuulen mukana, vaan aikuisen ihmisen pitäisi kyetä ottamaan vastuu omasta parisuhteestaan ja perheestään. Kaikissa avioliitoissa on ongelmia, mutta silti kaikki eivät petä, vaan yrittävät ratkaista ongelmat jollain rakentavammalla tavalla.

Pitkässä parisuhteessa ei ole enää kysymys kahden ihmisen välisestä suhteesta. Pitkä parisuhde on paljon enemmän, se on perhe, suku, talous, ystävät. Siksi pettäjä ei jätä vain parisuhdettaan vaan myös paljon muuta arvokasta.

Lapin yliopistossa tehdyn väitöstutkimuksen mukaan pettäjän paljastuminen ja yllättävä eroilmoitus aiheuttaa petetylle valtavan shokin, josta toipumiseen menee vuosia. Pettäjän toiminta murskaa toisen itsetunnon ja petetyn intimiteetti haavoittuu syvästi. Koko elämä ja identiteetti on rakennettava uudestaan. Petetty ei välttämättä koskaan kykene uuteen parisuhteeseen, koska hänen luottamuksensa rakastettuun on rikottu. Oletko Sami ottanut huomioon tämän seikan ja riittääkö sinulta empatiakykyä petetyille lainkaan?

Oma lähes 20 vuoden mittainen avioliittoni kaatui yllätyksenä tulleeseen pitkään jatkuneeseen rinnakkaissuhteeseen. Meidän parisuhteemme ei ollut huono, siinä oli läheisyyttä ja ystävyyttä. Meillä oli ihana ja hyvin yhteen hiileen puhaltava perhe. Kuitenkin kävi näin, mikään ei riittänyt ja piti hakea jännitystä ja uutuudenviehätystä muualta.

Ex-mieheni on mielestäni tapahtuneen vuoksi huonompi vanhempi. Hän ei välittänyt lapsistaan, kun alkoi yhä enemmän uppoutua omiin menoihinsa ja salasuhteen rakentamiseen. Hän ei välittänyt lapsistaan, kun kaksi murrosikää lähestyvää tytärtä olisi tarvinnut vahvan ja läsnäolevan isän, miehen mallin. Miten uskottomuus vaikuttaa tyttäriini ja heidän mieskäsitykseensä? Miten he uskaltavat rakastaa ja luottaa?

Pidän kirjoituksistasi paljon Sami, mutta minulta ei riitä ymmärrystä pettäjille.Ymmärrän, että joskus ero vain tulee ja sille ei voi mitään. Mutta aina pitäisi riittää sitä inhimillisyyttä sen verran, että pyrkisi tekemään asiat oikeassa järjestyksessä ja lähimmäistä kunnioittaen ja arvostaen. Minulla ei ole minkäänlaista sädekehää enkä ole millään tavalla täydellinen yli-ihminen, tavallinen nainen, joka on tehnyt virheitä. Silti en koskaan pettäisi ja pyrin olemaan aina rehellinen sekä itselleni että muille. 

Vihkivalassa aviopuolisot lupaavat olla uskollisia toisilleen. Vihkivalan rikkominen ei ole rikos. Pettäminen on silti moraalisesti väärä teko. Se on henkinen väkivallanteko, kuin raiskaus. Sen pitäisi olla rikos. Olemme virheitä tekeviä, keskeneräisiä, kuten niin usein teksteissäsi toistat. Kun ihminen raiskaa toisen ihmisen, voiko senkin kuitata sillä, että tekijä oli keskeneräinen ja erehtyväinen. Annammeko sen hänelle anteeksi? On olemassa moraalisesti oikeita ja vääriä tekoja. Se, että ihmisellä on ymmärrys niistä, ei ole moraalista ylivertaisuutta. Se on ihan normaaliin ihmisyyteen kuuluvaa. Jos olet tehnyt tuon kaiken, mitä kirjoituksissasi kerrot nykyisen parisuhteesi eteen tekeväsi, myös liitossasi lapsesi äidin kanssa, niin ihmettelenpä, jos ei liitto siltikään toiminut. Oliskohan pieni tyttö voinutkin saada kasvaa perheessä, jossa isä ja äiti asuvat samassa kodissa?

Heippa vaan kaikille. Kiitos lukuisista kommenteista aiheen tiimoilta ja haluan ensin pahiten haukkuneille sanoa, että jos kommentointi menee rankasti henkilökohtaisuuksien puolelle ja jossa hyökätään isolla voimalla suoraan ihmistä kuin aihetta kohti, niin olen sellaiset kommentit päättänyt jättää julkaisematta. Samoin yksityisviesteissä tulevat solvausviestit eivät saa minua vastaamaan niihin. Se on toisaalta hyvin piristävää välillä kuulla olevansa yksi maailman pahimmista ihmisperseistä, joita maa päällänsä kantaa, se mukavasti tiputtaa jalat taas tukevasti maanpinnalle. Se, että pettämisestä puhuttaessa aina tullaan siihen samaan johtopäätökseen, että kirjoituksen tarkoitus on hakea hyväksyntää teolleen on vähän kulunutta fraasia. Eihän siitä koskaan ole kyse. Ei pettämistä tarvitse millään selittää. Jokaisella tapauksella on varmasti oma syynsä ja tarinansa ja kukaan meistä ei tiedä sen syyn taustaa. Se, että tulee petetyksi, on yksi pahinta, mitä parisuhteessa voi joutua kokemaan ja voin sen todeta ihan jo omasta kokemuksestani. Elämä ja parisuhde ei ole mustavalkoinen taulu, jossa on hyviä ja pahoja. Kukaan meistä ei ole katsomassa toisten parisuhteisiin sisään. Minä petettynä uskalsin katsoa myös omaa osuuttani siihen. Pettäjänä haluan pitää asiaa keskustelussa yllä. Minä voin katsoa asiaa molemmilta puolilta ja uskallan väittää, että osaan eläytyä aidan molemmille puolille. Minua saa syytellä ja syyllistää jos siltä tuntuu. Itse en lähtisi tuntemattoman parisuhdetta tai elämää arvostelemaan oli siinä sitten mitä tahansa, koska en tunne tarinaa, enkä ihmisiä tarinan takana. ” Tuollaisten mulkkujen ei olisi edes syytä elää”, ei edusta maailmaa, jossa minä haluan elää, joten anteeksi hänelle ja heille, joiden kommentti jää julkaisematta. Kaikki muut julkaisen ja ilolla otan vastaan myös massarakastajan asemaan viittaavat kommentit. Vaikka minua monessa viestissä muistutettiinkin jyrkin sanakääntein, niin pidän itseäni edelleen hyvänä isänä. Se riittää minulle, että minun lisäkseni lapseni on sitä mieltä. Onneksi on kuitenkin ilo huomata, että monet muut ovat vanhempana hyvin hyvin paljon parempia.

Heippa! Olen tilanteessa jossa koitan pelastaa perheeni. En halua muuttaa miestäni, mutta välillä avaamaan silmiä ja näkemään asioita. Mies ajattelee olevansa tietynlainen eikä muuksi pysty muuttumaan. Itse en oikein pysty ymmärtämään tai samaistumaan, sillä näkisin jokaisen voivan asioille jotain jos vain haluaa. Taistelen parisuhteestamme ja pyysin häntä välillä jaksamaan kun itseltäni loppuu voimat. Saisiko tästä minkäänlaista ajatusta tai kirjoitusta aikaan. Sinä kun puet niin kauniiksi ajatukset ja sanat… Ehkä toivo ei ole vielä menetetty jos vain saisin toisen ymmärtämään peiliin kurkistusta, omaa osuutta kaikkeen, mahdollisuuksia vaikuttaa tulevaan jne. Hän kuvittelee kaikkien suhteidensa päättyvän samalla tavalla ja haluan auttaa näkemään, että hänellä on kortit käsissään kuinka kaikki päättyy. En vain saa ilmaistua asioita oikein.

Aikaisempia kommentteja lukiessani tuntuu, että aina – aina – oletetaan eron syynä olevan pettäminen. Minä olen eronnut vain, koska siinä tilanteessa ei ollut muuta vaihtoehtoa. En siksi, että olisin tavannut tai edes halunnut tavata ketään toista. Mutta en myöskään fyysisen tai henkisen väkivallan takia. Eikä mieskään pettänyt minua. Mies ei vain ollut valmis perhe-elämään, mutta ei itse ymmärtänyt sitä. Ei, vaikka haimme ja saimme ammattiapua. Ei vain ymmärtänyt. Vasta menetettyään sen hän ymmärsi kuinka paljon sittenkin halusi sitä. Miehestä tuli hyvä isä vasta välittömästi eron jälkeen, koska nyt todellakin joutui kohtaamaan ja kokemaan jakamattoman vastuun lapsestaan. Lapsi oli yllättyneen iloinen viettäessään aikaa isänsä kanssa niin paljon ja usein. Niin paljon enemmän kuin koskaan perheenä ollessamme. Minulle mies oli vihainen, katkera, hänestä minä olin perheenrikkoja. Mutta silti, se oli parasta mitä saatoin tehdä isän ja lapsen suhteelle. Ja omalle suhteelleni lapsen kanssa. Olin hyvää vauhtia katkeroitumassa yksin lapsen kanssa kotona ilman omaa elämää. Sekä minun ja miehen suhteelle, koska emme koskaan ole tulleet paremmin toimeen kuin nyt. Tämän mieskin myöntää nyt.

Millaisen kuvan parisuhteesta haluaa antaa lapselleen? Jos kaikesta panostuksesta huolimatta liitto on onneton, kuuluuko sitä jatkaa? Kumpi rikkoo lasta enemmän, se että tietää, ettei ole syy vanhempien eroon vai se, että tietää olleensa syy onnettomaan yhdessäoloon? Jos kumppanin valinnassa on tapahtunut virhearvio, eikö sitä saa myöntää? Jos et ole hyvä puoliso etkö voi olla hyvä vanhempi? Jos huomaat rakastavasi jotakuta muuta kuin puolisoasi etkö silloin enää voi rakastaa vilpittömästi lastasi? Sitä harmaata aluetta on niin paljon enemmän kuin puhtaan mustaa ja valkoista.

Silläkö ei ole mitään merkitystä millaista kohtelua pettänyt on saanut kotona, petettyjen mielissä oletusarvoisesti täydelliseltä puolisolta? Itsestäänselvyys, hankintojen rahoittaja, joku jolta saa hellyyttä ja seksiä silloin harvoin kun itseä sattuu huvittamaan, mutta jonka omat rasittavat ehdotukset voi aina sivuuttaa. Aina valmis, sehän on mies, ei se tarvitse hellyyttä, kunhan välillä levittää tai kehottaa vetämään käteen (miten oikeassa Heli Vaaranen onkaan paljastaessaan tabuja suomalaisten parisuhteista…). Sitten ollaan katkeria, kun toinen ei olekaan ollut onnellinen yksipuolisessa auvon illuusiossa. Lapset ja velvollisuudentunto voivat saada järjen taistelemaan nurkan takaa törmännyttä rakkautta vastaan, mutta peli voi olla menetetty. Kumpi teki väärin – yksin jätetty jääpuikko vai lämpimään eksynyt ja sinne jäänyt?

Mutta sinähän olet perheenrikkoja. Toki kuitenkin ihminen ja nähtävästi osaat olla hyvä isäkin, mutta olet perheenrikkoja. Olet tehnyt lapsen naisen kanssa ja samalla tehnyt sitoumuksen, jossa pysytään perheenä. Kun tällaisen päätöksen tekee, pitää olla varma siitä että kumppani on oikea ja siinä sitoudutaan hyvin vahvasti. Pitkän suhteen aikana tulee ihastumisia ulkopuolisiin ja laimeita kausia, mutta se on täysin oma valinta päästääkö ketään väliin. Suhteesta voi yhteisellä tahdolla korjata isojakin säröjä ja paljon joutuu tekemään kompromissejakin. Pitkä suhde on vuosikymmenien vaellus ja sen aikana tulee vähemmän helppoja tilanteita ja ongelmia. Lopulta ne ovat kuitenkin valintakysymyksiä mihin suuntaan menee ja useat valitsevat perheen polun oman polun sijaan.

Sinä et valinnut perheen polkua.

Surullista, erittäin surullista. Tämä on sitä aikuisten ”koulukiusaamista” pahimmillaan, jonka katsotaan olevan oikeutettua. Moni välillä luulee olevansa se Jumalasta seuraava…

Tähän sopii lausahdus ” Blowing out someone else’s candle doesn’t make yours shine any brighter”.

Olen aikuinen, parikymppinen nainen. Vanhempani erosivat ollessa ylä-asteikäinen, mutta olin jo vuosia toivonut että he eroaisivat. Äitini joutui työn puolesta kiertämään ympäri Suomea, ja isäni oli hyvin mustasukkainen ja epäili tätä pettämisestä ja aina äidin kotiin tullessa heillä oli järkyttäviä riitoja. Myöhemmin sain isosiskoltani tietää että nämä epäilyt eivät olleet aiheettomia. Siskoni oli kerran kotiin tullessaan löytänyt äitini ja vieraan miehen sängystä. Äitini oli vannottanut siskoani olemaan vaiti, se oli salaisuus jota ei saanut kertoa isälle. En tiedä kuinka moneen mieheen äidilläni oli avioliittonsa aikana suhde, enkä halua välttämättä tietää. Äitini on ollut uusissa naimisissa melkein kuusi vuotta, ja sama meno jatkuu. Olen itse todistanut kuinka hän pienessä humalassa kiehnää toisen miehen sylissä, on hän jopa ollut lomamatkoillakin tämän kanssa, aviomiehensä tietämättä. Äiti on tottakai rakas ihminen minulle, mutta välillä haluaisin sanoa suorat. Itse en pettämistä hyväksy missään olosuhteissa, juuri tämän esimerkin takia.

Voi hyvänen aika, kun kirjotat aina niin sydämeenkäyvästi. Kiitos siitä. Työssäni näen monenlaista, myös naisen kaltaisia hyljeksittyjä. Olen etuoikeutettu voidessani auttaa ja tarttua käteen.

Mahtava kirjoitus kuin omasta elämästäni sen kaiken saman olen itse kokenut .

Hei kiitos arvostavasta tekstistäsi. Itseäsi arvostavasta. Ja sehän on toki kaiken arvostuksen lähde.
Haluan ymmärtää sinua. Ja ajatteluasi. Juuri nyt – petettynä ja jätettyä – on se jonkin verran haasteellista. Erot on aina erilaisia. Tai ainakin niitä on monenlaisia. Ja jos oma onni ei muuten löydy, ero lienee välttämätön.
Oletko sinä halunnut ymmärtää entistä vaimoasi, joka ilmeisesti tuli petetyksi ja jätetyksi? Oletko samaistunut hänen tunteisiinsa?
Valitettavasti se vain usein menee niin että petetty tuntee olonsa petetyksi, jätetty jätetyksi, lyöty lyödyksi. Harva meistä osaa vielä kääntää toisen posken. Oli sitten jättäjä tai jätetty.
Olin itse onnellinen ja tieto toisen onnesta toisaalla tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta.Minulla ei tässä hetkessä riitä ymmärrystä pettämistä tai meidän lasten vuoroasumista kohtaan. Riittääkö sinulla ymmärrystä minua kohtaan?
Pidän silti teksteistäsi ja arvostan monia ajatuksiasi. Toivon sinulle kaikkea hyvää!

Niin surullista kuinka ihmisten asenteet laahaavat monta sukupolvea jäljessä. Eikö noin jyrkkä suhtautuminen kieli ihmisten jotain tekopyhyydestä.. syrjähyppyjä tehdään mutta kulissit ne vaan on pidettävä yllä

Mutta täytyy muistaa että niitä huoraäitejä ja perheenrikkojiakin on…

Olen lukenut kirjoituksia ja arvostanut niitä. Mutta olen vahvasti sitä mieltä, että perheenrikkoja on perheenrikkoja. Eikä tämä ole mikään sädekehä. Itsessäni on paljon huonoja puolia. Silti en soisi pienelle lapselle eroa. Oma lapseni on nimittäin joutunut kokemaan sen 3 -vuotianaana. Olen nähnyt miten isän muutto on rikkonut hänet, tehnyt hänestä surullisen pienen tytön joka kaipaa isäänsä. Nähnyt muten hän väsyneenä kulkee kodista toiseen repun kanssa. Ei se ole lapselle parasta mahdollista elämää. Paras on oma turvallinen perhe. Ja sitä tosiasiaa ei tällaiset omaa syyllisyyttä poistamaan tarkoitetut kirjoitukset muuta.

Olen lisäksi samaa mieltä siitä, että perheensä jättänyt isä tai äiti on myös huonompi vanhempi. Hän on laittanut oman etunsa lapsen edun edelle. Oma rakastuminen on ollut tärkeämpää kuin lapsen onni omassa perheessä. Mitä jos olisi laittanut paukut sen alkuperäisen perheen toimimiselle ja rakkaudelle? Ja antanut lapselle sen turvallisen kodin jossa oma isä ja oma äiti, jota lapsi aina niin kovasti kaipaa.

Kyllä se joka muuttaa ulos lapsensa kodista rikkoo sen kodin. Ja kyllä silloin on ihan tervettä vähintäänkin kokea tapahtumasta syyllisyyttä.  

Ainaiset riitelyt ja haukkumiset ovat parempi vaihtoehto lapselle kuin lähteä menemään huonosta avioliitosta? Kyllä itse säästäisin lapsen kaikelta huudolta ja riitelyltä. Parempi on luoda lapselle turvallinen, rauhallinen koti vaikka vähän aikaa isä ei asukkaan saman katon alla ja sitten ehkä tulee uusi ’isä’ elämään mukaan… Kunhan lapsi ei joudu pelinappulaksi vanhempien riitoihin asuessaan erillään!!!!

Perheensä rikkomisessa ei ole mitään hienoa. Yleensä se on itsekäs teko, jota muut perheenjäsenet eivät puolla. Hakemalla itselle aidan toiselta puolelta jotain vihreämpää, tulee samalla jätetyksi ne ihmiset, joille on tehnyt lupauksen rakastaa aina. Jotka ovat laskeneet kaiken perheensä varaan. Rikottua pieneten lasten sydämet, jotka vain kaipaavat sitä omaa turvallista perhettä.

En ymmärrä miksi tällaisille teoille pitäisi yrittää hakea hyväksyntää.

Luin tekstisi moneen otteeseen ja mietin. En voi samaistua kirjoitukseesi -aikuisen näkökulmasta. Aikuinen selittelee elämänvalintoja sillä, että kaikki ei ole aina niin mustavalkoista. Että rakkauksia tulee ja menee. Minä olin lapsi, jonka isä oli perheenrikkoja. Hän jätti äitini toisen naisen takia. Minulle voi tulla kertomaan ihan mitä vaan siitä, että olen tekopyhä tai muu ”hyeena” joka vartioi moraalia liian tiukoin ottein. Mutta siltikin sanon: mitä isäni teki, oli väärin. Hänen olisi pitänyt _ehdottomasti_, oli olosuhteet minkälaisia tahansa, jättää ensin äitini ja hypätä vasta sitten uuden naisen kelkkaan. Hyväksyn sen, että rakkaus loppuu ja uusi alkaa, mutta en missään olosuhteissa sitä, että vanhaa parisuhdetta ei päätellä sen ansaitsemalla arvokkuudella. Pettäminen on hirvittävä teko.

Isäni teko on vaikuttanut minuun monella tavalla, muunmuassa siten että pidän miehiä aina jollain tavalla heikkoina. Sinäkin kirjoitat, että ”Heitä varten minä täällä olen, tarjoamassa omaa kättäni ja tarttumassa tarjottuun käteen ja aina kulkemassa kohti rakkautta.” Niin, tartuttu on ja kohti on kävelty. Aikuiset selviää, mutta miten on sen lapsen laita? Miten käsitellä sitä, että oma vanhempi, se kaikista upein ja viisain ihminen, menee ja tekee tällaisen alhaisen teon?

Minusta voi olla mitä mieltä vaan, mutta ymmärrän haukkusanat. En ole hyeena, olen ihminen, jonka tunteet isäni unohti samalla kun hän unohti äitini.

Olin teini, kun isäni jäi kiinni pettämisestä. Itseasiassa tuota nimitystä hän ei edes ansaitse. Hän ei ollut vain uskoton vaimoaan kohtaan, hän rikkoi koko perheen ja murskasi pieniksi sirpaleiksi. Parisuhdekriisinä tuota käsiteltiin, kävivät terapiassa, mutta kukaan ei koskaan kysynyt miten me lapset koimme asian, kukaan ei koskaan pyytänyt anteeksi meiltä – meidät sysättiin ihan syrjään. Tai ei nyt ihan, kyllähän me pelinappuloiksi päästiin. Äiti tuli kerran vartavasten kertomaan, että meillä on pikkuveli. Toivottavasti helpotti. Toivottavasti se oli sen arvoista että tarkoituksella loukkaa omaa lastaan tilanteessa jossa lapset olivat jo aivan rikki. Tässä sodassa me olimme vain jaloissa, eikä kummallakaan taholla riittänyt mielenkiintoa sille miten me asian koimme, oksennettiin vain se paha olo päällemme. Se vaurioitti pysyvästi uskoni parisuhteeseen, perheeseen ja vanhemmuuteen, siihen että vanhempi rakastaisi lastaan kun ainoa mihin meitä käytettiin, oli saada satuttamalla meitä omalle puolelleen. Ei siinä niin käynyt. Minä en ole toipunut tuosta koskaan, ja minä olen menettänyt täysin mahdollisuuteni kokea parisuhdetta tämän tapauksen takia, se sattui aivan liikaa ja meidät jätettiin ihan omillemme – vanhempiin ei ollut luottaminen vaan heistä oli tullut vihollisiamme.

Erota toki saa, mutta parisuhteessa ollessa ei sotkeennuta suhteen ulkopuolelle, tästä minulla on nollatoleranssi.

…Siltikin sitä toivoisi, että ihminen lähtisi huonosta parisuhteesta ei toisen ihmisen, vaan oman itsensä vuoksi.
Petetty olo tulee etenkin siitä, jos asiaa ei ole keskusteltu puhki, vaan toinen löytää ”paremman” onnen ja sitten päättää koko muun perheen kohtalosta joskus nopeastikin.

Tietenkin parisuhteita ja tapoja lähteä siitä on monia. 

Entä minkälainen nainen on sellainen, joka pakkaa lapsen laukkuun ja muuttaa yhteisestä kodista pois toisen miehen takia? Onko se silloin jotenkin oikeutetumpaa, kun ottaa sen lapsen mukaan eikä jätä ’perhettä’ vaan miehen ruikuttamaan rannalle? Voiko silloin jättää sen halventavan etuliitteen pois, ja todeta vaan entisen miehen olleen perseestä?

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *