”Piip, sä katoot! Piip, sä katoot!”

”Tämä kirjoitus kuvaa omia kouluvuosiani. Kuvatut tapaukset ovat todellisia. Tarkoitukseni on kuvata koulukiusaamisen todellisuutta sellaisena kuin sen itse koin. Omistettu kaikille niille, joiden kohdalla tämä tässä kuvattu on elävää todellisuutta nyt, joka päivä.

Sarkasmia: Jääkiekko on hieno laji ja joukkuelajit luovat tiimihenkeä ja ryhmän yhtenäisyyttä.

Mielestäni jääkiekko on erityisen perseestä. Inhosin koko luistinkenttää. Tänään minulla oli siihen erityinen syy.

Hoippuroin jumppatunnin päätteeksi kohti luistinradan koppia. Lätkämatsi oli ollut sitä tavallista. Ensin minut valittiin viimeisenä joukkueeseen. ”Ottakaa te toi, me otetaan toi toinen.” Minähän yritän, mitä vielä ne haluavat? Päätän, että tänään yritän olla puolustamassa. Ryntään horjuvin nilkoin tilanteisiin mukaan, saan pari kertaa jopa kiekon pois vastapuolelta. Hurraa.

”Sä meet nyt maaliin” minulle sanotaan. Sitä vihaan erityisesti. Vanhastaan tunnistan vittumaisen virnistyksen joidenkin pelaajien naamalla. ”Sitten ei kohoteta” sanoo opettaja. Kohottaa ne kuitenkin. Ensimmäinen tulee sieltä, hänen nautinnollinen ilmeensä kertoo mitä kohta tulee. ”Hups, vahingossa nousi.”

Kopissa availen luistinten nauhoja, kun ne tulevat. ”Sähän varmaan kannat meidän kamat koululle. ” ”No en varmaan kanna.” ”Et vai!” Yksi niistä painaa minut seinää vasten poikittaisella mailalla ja huutaa. ”Sä kannat meidän kamat!” Kyyneleet silmissä taistelen vastaan, mutta en pääse pois. Joku saa mielestään loistavan idean. ”Tää on kendoo!” hän huutaa ja ronkkii haaroväliäni mailalla, aika kovaa. Itkettää, huudan ja rimpuilen minkä taidan. Toinen tökkii mailan kahvan kärjellä kylkiluihini.

Ne päästävät irti ja virnuilevat kun huudan niille. En mahda niille mitään ja ne tietävät sen.  Mutta ainakaan en kanna niiden kamoja, se on varma.

Kuinka kauan tätä on kestänyt, neljä vuotta? Kun muutimme Itä-Suomesta pääkaupunkiseudulle, se alkoi. Itä-Suomen murre ei ole varsinaisesti mikään sosiaalinen valttikortti.  Ensimmäiset päivät koulussa ovat jonkinasteinen shokki minulle, joka olen tottunut siihen että kylän pienissä piireissä tunnen kaikki ja pihassa on tuttu porukka. Myöskään lippalakkini ja teryleenipusakka eivät näköjään ole täällä mikään fashion statement.

”Vittu, pysy kaukana. Haluut sä turpaan?” Yritän saada hattuani takaisin, turhaan. Sinne se lentää metsään näiden jäljiltä.

Vanha kotikylä oli aika tavalla erilainen paikka. Naapurissa asuivat veljekset, joiden pystykorvalle vein aina välillä ruuantähteitä. Koira näki jo kaukaa että olen tulossa ja haukkui heiluttaen häntäänsä. Sen pehmeä turkki tuntui käden alla niin hyvältä. Lähellä asuva isäni työkaveri kutsui välillä käymään. Mies nauraa käkätti kovalla äänellä ja käänteli vahattujen viiksiensä kärkiä ylöspäin. Hänen veljensä asui Keniassa ja hän kävi välillä siellä metsästysreissuilla. Isäni työkaverin kotona oli kalloja ja nahkoja ja hän toi minulle matkoiltaan siellä veistettyjä pieniä puueläimiä, norsuja ja seeproja. Talvella isoveli ja hänen kaverinsa tekivät pihaan valtavan lumilinnan. Kesällä pelasimme purkkista ja mehiläinen pisti minua kantapäähän, kun olin piilossa jätekatoksessa.

 

Olin vakava, hiukan tosikko nuori poika. Olin pitkä, liian varhain venynyt, kömpelö sekä fyysisesti että sosiaalisesti. En osannut pääkaupunkiseudun sosiaalisia kuvioita. Tämä lienee ollut riittävä syy siihen, että muutamat uuden koulun pojat ottivat minut erityiseksi ”suosikikseen”. Kouluvuosi vaihtui ja alkoi nykyistä yläastetta vastaava kausi. ”Ilokseni” huomasin, että samat tyypit jotka olivat saaneet minusta sisältöä elämäänsä, olivat samalla luokalla kanssani sielläkin.

Muutama kaveri tuli kuitenkin tässä vaiheessa. Espoon pellot ja puronvarret tulivat tutuiksi, pientä pahantekoa ja omenavarkaissa käyntiä tehtiin yhdessä. Istuimme jonkun kotona usein lukemassa sarjakuvia, aina emme edes puhuneet mitään. Erään näistä kanssa olemme vielä tänä päivänä parhaat ystävät.

Koulussa minua odotti yleensä välitunnilla normaali käsittely. Joukko poikia seisoo lumipallojen kanssa pihalla. ”Nyt, yhtä aikaa!” En millään pysty väistämään niitä kaikkia. Osa palloista on isoja ja jäisiä. Helpointa on olla välitunnilla mahdollisimman kaukana porukoista, lähteä ensimmäisenä ulos ja tulla viimeisenä sisään. Ulossulkeminen on kuitenkin helpompi kestää kuin fyysinen piinaaminen. Yleensä viimeksi mainittu on tönimistä, riepotusta ja jumppatunneilla taklauksia, alistamista. Kasvoihin lyömistä sentään vältetään. Kerran jäin kiikkiin rinkiin kaiken tämän keskelle. Silloin sentään uskalsin taistella vastaan, mutta turhaahan se oli. Psyykkinen alistaminen on puolestaan pilkkaa, sanojen vääntelyä. Naurua, sen näyttämistä että en ole olemassa tai jos olenkin, niin olen mitätön, naurettava.

Eräs luokan tytöistä, iso ja kovaääninen kääntyy puoleeni. Silloin tuli telkkarista jokin sarja, jonka päähenkilöllä oli ihmekello. Kellon nappia painamalla hän saattoi kadota näkymättömiin. Tyttö tarttuu ranteeseeni ja painelee kuvitteellista nappia. ”Piip, sä katoot! Piip, sä katoot!” Halveksiva kovaääninen nauru, joka tarttuu muihin paikalla olijoihin. Käännyn seinää kohti enkä sano mitään.

Keväällä kaikki kootaan juoksemaan Cooperin testiä. Olen pitkä, laiha ja kömpelö enkä erityisen hyvä missään liikunnassa. Juoksen minkä jaksan, välillä kävelen. Lähestyn maaliviivaa. Siellä seisoo joukko poikia. Eräs näistä lähtee kävelemään edestakaisin, huojuen merkillisesti kävellessään. Joukko purskahtaa nauruun eikä minulle jää epäselväksi, kuka on tämän pantomiimin esikuva.

Luokan kingit ovat jakautuneet kahteen eri kastiin. On paikkakunnan hyvien perheiden lapsia. Yleensä nämä tulevat liikemies- ja yrittäjäperheistä. Nämä käyvät joka vuosi ”skimbaamassa” ja joka vuosi jollakin heistä on sen takia jalka paketissa. ”Vittu me juotiin siellä Strohia, saisiko sitä tuotua Suomeen?” Yleensä nämä ovat harmittomia, he jättävät rauhaan, mutta ei heihin kontaktia saa. Ei heistä mitään apuakaan ole.

On toinen ryhmä. Nämä tappelevat viikonloppuisin lähiössä ja läheisellä nakkikioskilla. Isoja jätkiä. Osalla on taustaa kamppailulajeista, osa on vain luontaisesti väkivaltaisia. Tämän ryhmän seurailijat ovat yleensä vuokratalojen asukkaiden lapsia, potentiaalisia koulupudokkaita. Johtajat ovat kuitenkin usein ”paremmista perheistä”, paikallisen kauppiaan, autokauppiaan ja niin edelleen poikia. Tässä porukassa J. on erityisen pelottava. Hänellä on lahjoja sekä henkiseen että fyysiseen julmuuteen. Hänen halveksuntansa osuu erityisesti hänen mielestään heikkoihin yksilöihin, kuten minuun. Tiedän että hän nyrkkeilee.

Koulussa käy joku asiantuntija näyttämässä dokumenttifilmin ja puhumassa ”mobbaamisesta”. Minun on pakko katsoa filmi kuten kaikkien muidenkin vaikka en haluaisi. Olisin voinut kertoa tälle asiantuntijalle miten mikään, mitä hän puhui, ei ollut minulle vierasta. Tunsin itseni koekaniiniksi, näyttelyeläimeksi. Itkin hiljaa katsoessani filmiä. Yritin olla niin ettei minua huomata. Kunhan kukaan ei huomaa minua niin on helpompaa.

”Mobataanko me sua, ei kai me mobata sua” kysyy eräs niistä minulta makeilevasti tilaisuuden jälkeen. Minulla ei ole tuohon mitään sanottavaa.

Joskus, välillä, saan tarpeekseni niin että ryhdyn vastarintaan. Harvinaista se kuitenkin on, koska se ei yleensä johda mihinkään.

Eräs pienemmistä nilkeistä seisoo edessäni ruokalan jonossa. Äkkiä hän kääntyy ja lyö minua alakoukulla vatsaan, ihan muuten vaan. Kokeeksi. Ilmat lähtevät keuhkoistani ja haukon henkeäni. Hän hymyilee rehvakkaasti ja kääntyy poispäin. Potkaisen häntä selkään, hän huutaa ja pitelee selkäänsä. ”AI SAATANA, MITÄ SÄ POTKIT!” Hän astuu minua kohti, mutta nyt kaikki katsovat mitä jonossa tapahtuu eikä hän halua että muut näkevät.

Nykyisin sanotaan, että varhainen puuttuminen kiusaamiseen on tärkeintä ja koulussa pitää vallita nollatoleranssi kiusaamisen suhteen. Tuohon aikaan asiasta puhuminen oli harvinaista. Yleinen asenne oli, että nuoren on opittava pärjäämään. ”Sano niille takaisin.” ”Ei haukku haavaa tee.” ”Älä välitä niistä.”

Käyn pyytämässä päästä luokanvalvojan puheille. Kerron vuosia kestäneestä fyysisestä ja henkisestä alistamisesta. Välitunnin jälkeen hän tulee luokkaan ja hän pyytää minua menemään ulos. Kuluu aikaa. Luokanvalvoja pyytää minut sisään. Luokassa on täydellinen hiljaisuus, kukaan ei edes katso minuun. Istun paikalleni ja tunti jatkuu.

Seuraavalla välitunnilla J. tulee seisomaan taakseni mitään sanomatta. Hän tarttuu päähäni ja alkaa vääntää sitä ympäri. Niskassani rutisee, silmissäni näkyy tähtiä ja huudan kivusta. Olen hetken varma että nyt minut tapetaan tähän.

”Sä et vittu sano enää mitään. Sä pidät turpasi kiinni. Onko selvä?” Nyökkään, olen kauhun lamauttama. J. menee pois, mutta tämän jälkeen saan olla hiukan enemmän rauhassa, ainakin häneltä. Ulossulkeminen jatkuu edelleen entistä voimakkaampana.

Minulla on väkivaltafantasioita siitä kuinka kostaisin kiusaajilleni. Näen jopa unta siitä. Eräs elävimmistä koskaan näkemistäni unista tapahtui koulun wc:ssä, jossa unessani tappelen puukoilla jonkun kasvottoman hahmon kanssa. Uni päättyy siihen, että viillämme toisiltamme kurkut auki. Tietenkään en koskaan tee mitään, olenhan hyvin kasvatettu nuori.

Aina en kuitenkaan malta hillitä itseäni. Biologian tunnilla teemme kalojen preparointia ja katsomme mikroskooppeihin. Opettaja menee välillä jonnekin. Alkaa töniminen ja nälviminen ja päässäni naksahtaa. Työnnän hänet, tuon pikkuroiston seinään kiinni, otan kurkusta ja melkein nostan hullun voimilla hänet ylös. Hän seisoo varpaillaan ja pelkää. Joku oikeasti pelkää minua. Mikä virkistävä tunne.

Jättäydyn luokalle päästäkseni pois. Jossain määrin tämä auttaa. Kukaan ei koskaan kyllä ehdottanutkaan sitä, että näiden kiusaajien ryhmä pitäisi hajottaa. Uudella luokalla kiusaaminen jatkuu, vaikka lievempänä. Olen aloittanut karaten harrastamisen, vaikka ei siitä varsinaisesti apua ollut. Nuo seuran aikuiset miehet, valkoiset puvut ja mustat vyöt päällään näyttävät jättiläisiltä, kuin lattia taipuisi heidän allaan ja ilma väreilisi heidän ympärillään. Haluan olla heidän kaltaisensa ettei kukaan uskaltaisi kajota minuun. Myöhemmin opin että hekin ovat ihmisiä eikä laiha poika fyysisine ongelmineen ollut heidän prioriteettilistallaan kovin korkealla. Muistijälkiä tuo treeni kuitenkin jätti, jotka aikanaan johtivat toisiin asioihin ja aktiviteetteihin.

Yritän päästä sisään jumppasalin pukeutumistiloihin. Ovella seisoo joukko poikia, jotka pitävät ovea kiinni. Heitä nähtävästi huvittaa se, että seison lasioven takana. Lopulta he päästävät minut sisään kuin armosta. ”Vitun kusipäät” totean. Seuraa molemminpuolista sanailua. Yksi näistä tarttuu molemmin käsin pukuhuoneen naulakkoon ja tekee molemmin jaloin ”hyppypotkun” suuntaani. Väistän taakse, hänen otteensa lipeää ja hän putoaa selälleen penkille.

Epilogi

Tiedän hyvin mistä johtuvat myöhemmät ongelmat, parisuhteen vaikeudet, itsetunto-ongelmat. Pahinta on kuitenkin kalvava viha, se ettei ole mahdollista antaa anteeksi heille. Se viha kohdistuu myös itseeni. Terapoin sitä tavoilla, jotka eivät kaikki ole aivan terveitä.

Vuosia myöhemmin olen kirkossa tyttöystäväni kanssa, hän on sopimassa kanttorin kanssa kuoron konsertin yksityiskohdista. Joku nuoripari tulee kirkkoon, varmaan hääjärjestelyjä tai jotain. Yhtäkkiä minulle tulee paha olla, kylmä hiki kihoaa otsalleni ja tunnen hetkellisen paniikin häivähdyksen. Vasta sitten tunnistan miehen, hän on vanha tuttuni J. Näköjään meidän alitajuntamme muistamme senkin, minkä haluaisimme unohtaa.”