Pitää vain uskaltaa rakastaa

”Bändillä nimeltä Sodom on semmoinen biisi kuin The Saw is the law. Se on omistettu kaikille tommoisille tussukoille vässyköille, jotka yrittävät saada naista kirjoittelemalla blogia rakkaudesta.”

Näin kirjoittaa ihminen Facebook-postaukseni perään.

Muutama sana rakkaudesta. Lainaan omia sanojani eräästä rakkaudesta kertovasta kirjoituksesta, jonka olen kirjoittanut alun perin blogini ulkopuolelle.

Meillä oli lapsena punainen kupla. Se oli sellainen klassisen kaunis punainen kuplavolkkari. Näin jälkikäteen ajateltuna porno. Rakastin punaista kuplaa. Minulla oli tapana istua sen katolla. Tietysti silloin, kun se ei liikkunut. Toivottavasti ei muulloin.

Sitten tuli päivä, kun kupla myytiin. Itkin illan pihapiirin varastossa, sillä vaikka minulla oli poikanakin vanhempieni lupa itkeä, niin ympärilläni oli silti 80-luku.

Elämäni ensimmäinen kupla puhkesi. Sittemmin olen puhaltanut uusia. Osa niistäkin on puhjennut. Osa kuplista pysyy puhkeamattomina, punaisina kuplina tai vaaleanpunaisina kuplina. Millä värillä rakkauden haluaakaan nähdä. En koskaan lakkaa uskomasta punaiseen kuplaan. Se ei ole saippuakupla, joka puhkeaa heti pieneenkin terävään kulmaan osuttua tai ihan vain ilmassa leijaillessaan. Punaisessa kuplassa on vahvemmat reunat kuin muissa kuplissa. Sen sisässä on turvallista olla.

Pitää vain uskaltaa leijailla. Olla pelkäämättä, että terävät reunat puhkaisevat sen. Eivät ne puhkaise, kun on puhaltanut kuplaan tarpeeksi vahvat reunat. Reunojen paksuus on riippuvainen elätystä elämästä. Aiemmin se saattoi rikkoutua herkemmin, koska kuplaa ei osannut ohjata ollenkaan. Sittemmin tuulet eivät aina ole niin myrskyisät, että kupla ajautuisi väistämättä kohti puhkeamistaan.

Sitä paitsi, tietoisuus siitä, että kupla voi myös puhjeta on kasvanut. Elämässä pettymykselläkin on valkoiset reunat. Siihen ei kuole, vaan siitä voi nousta entistä paksummilla reunoilla, jotta kupla on taas asteen verran paksumpi menemättä terävistä kulmista rikki.

Mikä se kenellekin on, rakkauskupla. Tahto ja pyrkimys hyvään. Halu edistää asioita, joihin itse uskoo. Toive tehdä maailmasta hitusen parempi paikka.

Samalla se on itselle turva, turvapaikka. Niin kuin lapsena siellä isäni punaisen kuplavolkkarin katolla istuen. Lämpimässä kesäauringossa. Tietoisena siitä, että on ihminen joka nostaa minut sinne ja nostaa minut sieltä pois.

Vuosien myötä minusta itsestäni on tullut nostaja. Minä rakennan lapsilleni ympärille punaista kuplaa, jonka päällä tai sisässä heidän on helppo ja hyvä olla. Rakennusvaiheessa olen varmasti osunut teräviin reunoihin ja lapsenikin ovat joutunut kokemaan kuplan puhkeamista, mutta joka ikinen kerta olen pyrkinyt puhaltamaan entistä vahvemman kuplan heidänkin ympärilleen.

Yksi punaisista kuplistani on parisuhde- ja rakkausblogini. Sen sisältä yritän lähettää sanoja, jotka voisivat toimia joko lohtuna, turvana ja usein jopa kyseenalaistajana. Rakkauteen kuuluu yhtenä osana sen sohiminenkin ja tähtääminen sen kipupisteisiin. Sillä tavoin kuplasta tulee vahvempi.

Samalla sen sisällä itse koen olevani jälleen punaisen kuplan päällä. Paikassa, josta maailma näyttää juuri silti, miltä se kahdeksanvuotiaan tai yli neljäkymmentävuotiaan pojan silmissä näyttää.

Tussukasta ja vässykästä en osaa itse sanoa, että olenko sellainen, mutta saattaa minulla olla muutkin motiiveja tästä kuplasta käsin kirjoittaa kuin yrittää saada naista.