Havaintoja parisuhteesta

Ihminen ei saa näyttää liian onnelliselta

Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Eräässä sanomalehdessä oli mielipidekirjoitus, jossa kirjoittaja paheksui parien yleistynyttä tapaa suudella julkisesti. Miksi pitää tehdä muiden silmien alla jotain sellaista, joka kuuluu oman kodin seinien sisälle? Harva haluaa työ- tai kauppamatkallaan katsella toisiaan suutelevia ihmisiä.

Voin saman tien kertoa, että minä kuulun hänen väittämiin harvoihin ihmisiin. Se on sanomattoman kaunista nähdä kaksi ihmistä, joiden käyttäytymisestä huokuu rakkaus ja lämpö. Harva kai siellä ruokakauppojen hyllyjen välissä niin kuumia suudelmia toisilleen antaa, että se aiheuttaisi jo punaa ohikävelevien poskilla.

Siitä tulee hyvälle tuulelle. Huomata, että tässä kylmässä ja kyynisessä maailmassa on ihmisiä, jotka omalla olemassaolollaan ja esimerkillään tuovat näkyville jotain paljon kauniimpaa. Ehkä olen paatunut romantikko, mutta olen sitä ylpeästi. Jos tähän tautiin on olemassa lääkehoitoa, niin en aio käyttää sitä. Sitä paitsi sanotaanhan sitä eräässä laulussakin, että realistit kuolevat nuorena.

Olen päätynyt tässä noin neljänkymmenen vuoden elämänkokemuksellani siihen lopputulemaan, että liian onnelliselta ei saa näyttää. Jos näyttää, niin se aiheuttaa monessa pahaa verta. Ei tarvitse kuin kirjoittaa rakkaudesta vähän liian isoilla kirjaimilla, niin silmille tullaan. Joko vähätellen, paheksuen, naureskellen tai luoden uhkakuvia.

”Kirjoita sitten rakkaudesta, kun olet ensin ollut kolmetuhatta vuotta naimissa. Silloin sitä vasta tietää sanoa, että onko kyse rakkaudesta vai himosta.”

En minä tiedä mistä se johtuu, että joku näkee niin paljon vaivaa, että kirjoittaa mielipidekirjoituksen siitä, että rakastuneet ihmiset aiheuttavat häiriöitä katukuvassa. Enkä tiedä, mistä se johtuu, että näyttämällä liian rakastuneelta tai kirjoittamalla liian hehkuvasti osa ihmisistä häiriintyy.

Voihan sitä heittää olettamuksena, että löytyykö syy siitä, että tekee pahaa nähdä toisissa ihmisissä sitä, mitä omasta elämästä puuttuu. Ei pysty aidosti iloitsemaan toisen ihmisen rakkaudesta, koska itse ei sitä saa. Puhun siis kateudesta, joka voi olla tiedostamatonta ja se purkautuu negatiivisina sanoina tai tekoina.

Vai onko tämä kaikki meidän kulttuurissamme, jossa onni pitää kätkeä ja jos sitä ei ymmärrä tehdä, niin aiheuttaa väistämättä paheksuntaa kanssaeläjissä. En osaa sanoa, koska minulla ei ole koulutuksellisia paukkuja tästä aiheesta täsmällisiä vastauksia antamaan.

Viime viikolla tulin pienemmän tyttäreni kanssa bussilla päiväkodista. Eräältä pysäkiltä kyytiin nousi arvioni mukaan noin kolmekymppinen nainen. Hänen kasvoillaan loisti hymy ja hän haki katseellaan bussin takaosasta kohdetta. Kohde oli mies, jonka viereen hän meni iloisena istumaan. En tiedä heidän tarinaansa. En tiedä, tapasivatko he bussissa pitkästä aikaa vai olivatko he vain niin rakastuneita, että naisen istuuduttua miehen viereen, he alkoivat heti suudella.

Eivät he loputtomiin suudelleet, mutta lopetettuaan sen, mies otti naisen hiukset sormiensa ympärille ja alkoi pyöritellä niitä sormiensa välissä. Katseet, joita he toisilleen antoivat, olivat niin kauniita, että en minäkään voinut kääntää omaa katsettani heistä pois. Häpeilemättä seurasin tilannetta. Heidän olemuksestaan näki, että tuo pari antaa vielä paljon suudelmia ja kyytiä toisilleen. Ehkäpä jopa loppuelämän ajan. Varsinkin jos rakkaus säilyy tuollaisena kuin sen bussissa huomasin olevan.

En ymmärrä, mikä tuossa tilanteessa olisi jotain sellaista, mikä voisi häiritä muita matkustajia tai yhtään ketää

Lue myös

X