”Piti elää 45 vuotta ennen kuin kasvoi aikuiseksi”

”Olen 45-vuotias miehenalku. Ja alku siksi, koska olen yhä kesken ja koen olevani vasta oman mieleni oppimisen alussa. Tuon oppimatkan sysäsi
alkuun ero pitkästä n.20v kestäneestä parisuhteesta n.3v sitten.

Lapsena olin ujo ja kiltti. Koulussa pärjäsin hyvin, siis ainakin, jos numeroista päätellään. Kasvoin maatilalla, jossa äiti hoiti kotia, lapsia ja navettaa ja isä hoiti pellot, metsät ja teki jonkinlaista koneurakointia. Meitä oli neljä lasta ja itse olen toiseksi vanhin. Vanhemmat sota-ajan lapsia ja sen mukaisen kasvatuksen saaneet. Tunteista ei puhuttu eikä niitä näytetty ja lapsuudesta onkin jäänyt vähän ehkä sellainen ”kylmä” kuva. Ei ollut väkivaltaa, mutta ei
myöskään lämpöä tai rakkautta.

Epävarmuutta lapsuudessa tuli isän alkoholismista. Se alkoi varmaan jo ollessani lapsi pienenä tissutteluna, lisääntyi vuosien saatossa ja lopulta se veikin isän hautaan. Töitään hoiti jotenkin. Kuitenkin niin, että navetassa oli aina elukoilla apetta vaikka usein muiden kyläläisten tarpeet meni edelle.
Isä oli kiltti ja tunnollinen tai niin ainakin hautajaisissa puhuttiin, mutta ei se sitä meille kotona näyttänyt. Kotona enemmän poissaoleva ja
illat nukkuikin usein pienessä kaljassa kun äiti hoiti meitä lapsia ja kotia. Äidistä taas oli tullut suorittaja. Koko ajan tekemässä jotain. Osansa varmaan teki isän alkoholismi, osan sota-ajan kasvatus ja osan tietysti pärjäämisen pakko. Oli vaan pärjättävä. Oli hoidettava navetta ja lapset. Hyvä ihminen äiti oli ja on edelleen. En tiedä vieläkään oliko heillä koskaan isän kanssa rakkaudellista suhdetta (tuskin).

Yhdessä pysyttiin kun siihen aikaan ei erottu. Se olisi ollut häpeä. Ja tuntuikin, että äiti oli enemmän helpottunut kun isä alkoholista johtuneiden sairauksien jälkeen nukkui pois. Kyyneleitä en muista nähneeni hautajaisissa tai muutenkaan. Isän kyllä joskus näin kyynelehtivän, mutta ne huuhdeltiin pulloon. Lapsuus oli köyhyydessä elämistä varmaan suurimmaksi osaksi juurikin tuon alkoholin syystä.

Itse olen aina ollut herkkä ja helposti kyynelehtivä ja varmaan jonkinlainen tunneihminen. Niitä tunteita ei vaan saanut näyttää. Miehethän ei itke, niin kuin silloin opetettiin. Miellyttäjä minusta kasvoi. Varmaan suuri osa siitäkin juontuu lapsuuteen kun ei haluttu vanhempia rasittaa. Äidillä kun oli töitä tehtävänä ja isällä viinanpiru, jota piti nukuttaa pois. Koulussa tehtiin aina opettajan mieliksi ja lukioonkin mentiin hyvän todistuksen takia vaikka
todellisuudessa tykkäsin enemmän käsitöistä ja mieluisampi koulu olisi varmaan ollut ammattikoulu. Kuitenkin opiskelujen jälkeen päädyin
käsityövaltaiselle alalle ja työelämässä olenkin pärjännyt hyvin.

Nykyään olen itse oman lapsuudenkodin isäntä ja maanviljelijä minustakin tuli vaikka lapsena en sitä ihan niin ajatellut. Lisäksi tehdään töitä
autoalalla ja taloudellinen tilanne onkin nykyisin hyvä. Kiitos lapsuudesta opittu nuuka elämäntapa. Mitään ”turhaa” ei osteta (toki
siinäkin on huonot puolensa). Ja se yksin pärjääjä ja selviytyjä olen myös, hyvässä ja pahassa. Apua ei perkele pyydetä. Ja sinne ne
tunteetkin pikkuhiljaa katosivat, työhön, selviytymiseen, pärjäämiseen jne.

Jotain lyhyitä suhteita oli muutama opiskeluaikaan. Lyhyitä muutaman päivän tai korkeintaan muutaman viikon juttuja. Ei niistä mikään
rakastumiseen saakka ehtinyt. Lasteni äidin tapasin vielä opiskelujen ollessa vähän kesken ja ensimmäinen lapsikin syntyi aika pian. Ei siinä
kunnolla ehditty tutustua. Tyttö hoidettiin enemmän ja vähemmän yhdessä ja elämä eteni. Itse siirryin heti opiskelujen jälkeen työelämään ja
vaikka vaippoja vaihdetiin ja lastakin hoidin niin silti suhde jäi vähän etäiseksi niin lapseen kuin kumppaniinkin. Yhdessä kuitenkin pysyttiin
vaikka siinä suhteessa ei rakkautta varmaan koskaan ollut. Meillä oli omat elämät ja kiinnostusten kohteetkin täysin erilaisia. Eksäni teki
jotain pätkätöitä aina välillä, mutta pääosin elannon taloon hoidin minä.

Jossain vaiheessa tehtiin sukupolvenvaihdos maatilalla ja muutto tuli takaisin lapsuudenkotiini. Kai se yhteinen päätös oli. Tai sitten ei. Asioista kun ei hirveästi puhuttu. Ei osattu. En minä enkä kumppanini. Naimisiinmenostakin puhuttiin, mutta eksäni ei halunnut, koska hänen vanhempansa olivat eronneet joskus riitaisesti ja hän ei halunnut samaa kohtaloa. Toinen lapsi tehtiin yhteisellä päätöksellä  13v ensimmäisestä. Ja toki käytännön syistä. Pitäähän maatilalle jatkaja olla.

Oma elämä pyöri erilaisten töiden parissa. Maatilalla, työpaikalla, iltahommissa, metsässä tai milloin missäkin. Puolisoni teki silloin
hevosten kanssa töitä ja hevosia oli myös kotona, mutta itsestäni ei koskaan hevosihmistä tullut. Ne hevoset olivat puolisolleni varmaan
tärkeämpiä kuin minä silloin. Ne kuuntelivat, minä uppouduin töihin ja sain toteuttaa omia juttuja. Ei tarvinnut koskaan kohdata kumppania, saati sitten itseään. Lapset kasvoivat, vanhempi muutti jo omilleen. Töitä tuli ja meni. Joissain vaiheessa ostin sukset ja maastopyörän. Kaikki se vähäinenkin vapaa-aika, mitä oli siirtyi laduille ja metsäpoluille. Käytiin myös kavereiden kanssa ralleissa niin kotimaassa kuin ulkomailla. Lasten kanssa kyllä jotain touhuttiin ja yhdessä kuljettiin, mutta puolison kanssa etäännyttiin yhä enemmän. Ei sitä vaan silloin tajunnut. Enää ei käyty juuri missään yhdessä eikä tunnettu toisiamme. Puhuminen oli yhä vaikeampaa. Elämänarvot oli erilaiset.

Itseäni kumppanin tupakointi ja huonot elämäntavat ärsyttivät ja taisi ne hevosetkin olla vähän musta vaate kun veivät niin paljon aikaa. Omaa
touhuamistani en tietenkään nähnyt ongelmana. Niin me siinä kasvoimme pikku hiljaa erilleen. Olin vaan tyytyväinen kun ei riitojakaan ollut.
Kukapas tällaisen miellyttäjän kanssa riitaa sais. Iltaisin mentiin eri aikaan nukkumaan, ettei tarvitsisi kohdata ja se kumppanin läsnäolo
ahdisti. Oli paha olla, mutta ei osannut itsellekään sanoittaa, että miksi.

Sitten tuli se pommi. Eksäni ilmoitti, että haluaisi erota. Ero tuli tietysti täytenä yllätyksenä. Miksi se haluaa erota kun olen kaikkeni tehnyt, että sen olisi hyvä olla? Kaiken hommasin, autot, kodin, hevosille hoidin heinät ja pilttuut. En ymmärtänyt. Maailma mureni. Eksäni sairastui kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön eron aikoihin. Tai todennäköisesti jo vuosia aiemmin, mutta en sitä ymmärtänyt. Sillä oli joskus ollut vauhdikkaampia vaiheita, joskus hiljaisempaa. Mutta nyt eron myötä mentiin psykoosiin ja syvään päätyyn. Monien vaiheiden jälkeen eksäni joutui (tai pääsi) psykiatriseen hoitoon ja itse yritin hoitaa kaikkia käytännön juttuja. Omat työt, nuorimmaisen juuri alkanut koulu, eksäni sekoittamat rahasotkut jne. Oma mielikin oli aika
koetuksella. En vieläkään uskonut, että on erottu ja taistelinkin henkisesti sitä vastaan. Itsestäni tuli käytännössä yksinhuoltaja, vanhempi tytär, kaverit ja oma äitini auttoivat ja jotenkin selvittiin. Mutta kun psykiatrinen hoito eksältäni loppui ja hänet kotiutettiin niin vasta silloin ymmärsin itsekin päästää irti. Se oli siinä. Elämässä oli mentävä eteenpäin.

Tuossa vaiheessa aloin puhua. En tiedä mistä se tarve puhua tuli. Puhuin omista tunteista kaikille. Tutuille, tuntemattomille, kavereille, kaikille. Ja kaikki ymmärsivät. Ihmiset auttoivat ja kuuntelivat ja kai se jotain terapiaa oli. Ne pinnan alla olevat tunteet alkoivat tulla ulos. Itkin. Ja itken muuten nytkin kun tätä kirjoitan. Aloin miettiä omaa osuuttani. Mitä olin tehnyt väärin, mitä olisi pitänyt tehdä toisin? Syytin itseäni. Aika syvälle menin. Moni kysyi, että pärjäänkö. Pärjään tottakai. Perkele. Ja pärjättiin. Ja onneksi oli niitä töitä. Niihin sai hukuttaa osan tunteista ja töiden kautta tuli ihmiskontakteja. Sai puhua. Joskus huusin tyhjille seinille ja mm. kattotiilille ja itkin. Eksällekin huusin vaikka en niin ollut koskaan 20v aikana tehnyt. Ehkä olisi pitänyt?

Somen kautta jonkun seuranhakufoorumin kautta tuli vastaan nykyinen kumppani, tuleva vaimoni. Oli siellä Tinderissäkin jotain, mutta ne eivät johtaneet mihinkään, jäivät pinnallisiksi. Tämä entinen maatilan emäntä ja kolmen lapsen äiti vaikutti kiinnostavalta. Kaunis, sanavalmis, iloinen, huumorintajuinen, pieni ja pippurinen, liikunnallinen,  jotenkin salaperäinen ja ennenkaikkea vahva nainen sai kiinnostumaan. Viestejä vaihdettiin ja mietittiin syntyjä syviä. Tavattiinkin, huoltoasemalla ensitrefit. Itse kiinnostuin, mutta hän ei heti syttynyt. Ei ihmekään kun oma ero oli niin kesken ja itsekin olin rikkinäinen. Eikä kuulemma ollut emännäksi lähdössä yhtään mihinkään. Ja sitten vielä onnistuin sössimään hyvin alkaneen suhteen sekoamalla vielä kerran lasteni äitiin. Se varmaan oli se lopullinen niitti suhteelle eksääni. Tuntui pahalta. Omatunto kolkutti. Väliin tuli vielä yksi
suhde, joka kesti muutaman viikon, mutta päätettiin jatkaa ”kavereina”. Ehkä sekin auttoi pääsemään siitä vanhasta 20v suhteesta eroon. Hyvä niin.

Ja tulevaan vaimooni. Hän on edelleen kaikkea tuota, jota tuolla ylempänä luettelin. Laitoin viestiä muutama kuukausi huoltoasematreffien jälkeen. Hän oli jo yhteystietoni hävittänyt ja viilettänyt omalla tahollaan. Itselläni kipinä oli edelleen. Ja viestittely alkoi tai jatkui uudelleen. Eroni oli selvä tai ainakin selvempi, joten hänkin kiinnostui ja ehkä olin sen verran itsekin kasvanut siitä peura ajovaloissa tilanteesta. Siitä saakka on pidetty tiiviisti yhteyttä vaikka välimatkaa on yli 200km ja yhteinen aika on joskus haasteellista sovittaa. Ja on kasvettu yhdessä. On itketty, naurettu, opeteltu
tunteita, halattu, rakastettu, rakasteltu. On remontoitu rivitaloa ja maalaistaloa, on matkusteltu, on opeteltu etäsuhdetta, uusperhettä. On mietitty tulevaa, mennyttä. On opeteltu käsittelemään konlikteja, on ahdistuttu ja mietitty tunteiden käsittelyä. On opeteltu sanomaan ei, opeteltu olemaan miellyttämättä. On vaihdettu melkein tunnin ääniviestejä, kuvaviestejä, videoita. On eletty. On ajettu tuhansia kilometrejä ristiin rastiin. On mietitty rahaa, on ahdistuttu rahasta, on törsätty rahaa turhuuksiin, on mietitty mitä on turhuudet. On mietitty elämänarvoja. On käyty terapioissa, on opeteltu elämään erilaisten temperamenttien kanssa. On opeteltu, mitä on elää parisuhteessa yhdessä eikä yksinään. On muuten vaikeaa kun on 20v
”pärjännyt” yksin.

Tänä keväänä tämä nainen tuntui yhtenä kauniina aamuna niin täydelliseltä, että päätin kosia. Eihän meillä mitään sormuksia ollut, mutta aika pian sellaiset löytyi ja nyt hän on kihlattuni ja tuleva vaimoni. Virallinen kosintakin sormuksien kanssa suoritettiin nuotion äärellä kevätauringon sulattaessa hankia. Lisäksi hän on rakastettuni, paras kaverini, terapeuttini, bonusäiti, ehkä vähän emäntäkin. Ja kaikkea sitä, mitä tuolla jo aiemmin mainitsinkin. Eikä hänessä ole mitään korjattavaa. Hän on juuri täydellinen sellaisena kuin on. Ensitreffeillä tämä vaimoni sanoi, ettei ole kiinnostunut pikkupojista
vaan haluaa aikuisen miehen. Ihan en silloin ymmärtänyt, mitä tarkoitti, mutta nyt ymmärrän. Piti elää 45v, että kasvoi aikuiseksi. Tai ainakin
aloitti sen kasvun. Kaikki eivät kasva koskaan. Eikä tässä itsekään valmiiksi tulla.

Toivottavasti ei koskaan.”