Pitkä avioliitto tekee miehestä pölypallon
”Naisesta kuoriutuu parisuhteessa kaiken päättävä kenraali, ja miehestä tulee hänen uskollinen apurinsa. Naiset puhuvat miehistään kuin nämä olisivat vähän vähemmän älykkäitä ihmisiä tai vallattomia lapsia, joita ei saada kuriin, sanoo Väestöliiton parisuhdekeskuksen johtaja Heli Vaaranen. Miehet eivät Vaarasen mukaan puhu naisista vastaavalla tavalla juuri koskaan. Se koettaisiin todella omituiseksikin. Puhua nyt vähättelevästi ihmisestä, jonka kanssa elää ja jota rakastaa. Naisten suhteen puhetapaan törmää joka paikassa: ratikoissa, kahviloissa, internetin keskustelupalstoilla.”
Näin alkaa Helsingin Sanomien uudestaan jakama artikkeli ”Mies ei päätä parisuhteessa juuri mistään”, joka julkaistiin ensimmäisen kerran vuosi sitten. Artikkelissa Väestöliiton parisuhdekeskuksen johtaja Heli Vaaranen soimii naisten käyttäytymistä jyrkin sanakääntein. Hänen sanojensa mukaan varsinkin ikäryhmän 30-40 vuotiaiden naisten tapa tehdä elämästä täydellistä ajaa heidän puolisoitaan kotitontun asemaan. Tämä onkin napakka aihe kirjoitettavaksi, sillä blogini suurin lukijakunta on 30-40 vuotiaat naiset. Tämä teksti voi tulla kalliiksi. Samantekevää, kirjoitan silti.
Puolison arvostus ei missään määrin ole sukupuolisidonnainen kysymys. Olen vain tullut sellaiseen hassuun lopputulemaan, että parisuhteessa puolisolle pahatahtoinen vittuilu ja naputtaminen on niin paljon helpompaa kuin rakkauden ja arvostuksen näyttäminen. Jos rajusti kärjistää, niin tapa vähätellä puolisoaan eriää miesten ja naisten välillä. Joillakin naisilla todellakin on kummallinen tapa puhua miehestään alentuvasti julkisilla paikoilla ollessaan. Miesten tapa puhua alentavasti naisista on enemmän seksistinen. Puolisoa kutustaan alentavalla nimellä, kuten vakipano. Pahin lause, jonka olen miehen suusta kuullut puolisostaan sanottavan on, että eläminen hänen kanssaan on sietämätöntä, mutta onneksi hän antaa usein. Se kai sitten riittää miehelle parisuhteen ylläpitämiseksi.
Kävin jo hyvälle iälle päässeen rouvan luona. Rouva oli tekemässä siivousta kotonaan ja tuumasi, että nyt se on hyvä tehdä, kun se suurin pölypallo on viikon poissa jaloista. Hän puhui siis miehestään. Se oli masentavaa kuunneltavaa. Sitä niin haluaisi, että vuosikymmenet yhteisessä parisuhteessa saisi kaksi ihmistä puhumaan arvostavasti toisistaan. Turhaan toivoin. Mutta sen onneksi opin, että pitkä avioliitto tekee miehestä lopulta pölypallon. Ja onhan se imuroitaessa hyvä ollakin poissa jaloista, että ei joudu pölypussiin muiden lattialta löytyvien kuona-aineiden kanssa. Toki rouva sanoi asian pilke silmäkulmassaan, mutta vitsissä on aina puolet totta.
Asia on yksiselitteinen. Puolisoaan julkisesti panetteleva ihminen kokee olevansa se parisuhteen parempi osapuoli. Valitettavasti se ei ole totta. Hän on vain se parisuhteen osapuoli, joka kokee oikeudekseen käyttäytyä törkeästi. Usein se on kotoa opittua. Ihminen kun tuntuu toistavan sokeasti vanhempiensa tapaa tehdä kaikki asiat päin helvettiä. Taustalla voi olla myös kaltoinkohdelluksi tulemista, vihaa, katkeruutta ja itsetunnottomuutta. Yksi asia on varma. Parisuhde on henkisesti loppunut jo aikaa sitten ja ero pitäisi osata laittaa vain käytäntöön. Puolison julkisesta mollaamisesta ei ole enää tietä takaisin.
Mitä väitteeseen miehen ajautumisesta parisuhteessa kotitontun asemaan tulee, niin sehän ei ole naisen syy. Jos parisuhteeseen saapuu kysyen ensimmäisenä, että missähän säilytyt tossujasi, jotta voin mennä niiden alle asumaan, niin parisuhde lähtee vääjäämättä vinoutumaan jo alussa. Parisuhde koostuu kahden ihmisen tahdosta ja se johtaa myöhemmin joko siihen, että molempien pitää antaa tasapuolisesti periksi omasta tahdostaan, tai sitten se johtaa siihen, että toinen pitää tahtonsa ja toisesta tulee tahdoton, joko omasta syystään tai siksi, että hänet jyrätään tahdottomaksi, ja hiljalleen alkaa muuttaa muotoaan ihmisestä pölypalloksi, joka lopulta haihtuu pois näkyvistä.
Kirjoitettuani tekstin ”Osallistuva isä ei ole sankari”, sain naisilta lukuisia pyyntöjä kirjoittaa aiheesta, että miksi nainen ei anna miehen tehdä kotona asioita haluamallaan tavalla. Sain tarinoita siitä, että nainen ei päästä miestänsä lääkäriin lapsiensa kanssa, koska epäilee, että mies ei osaa sanoa oikeita asioita lääkärille. Mies ei saa pukea lasta ulos, koska ei laita vaatteita oikeassa järjestyksessä lapsen päälle. Mies ei saa pakata matkalaukkua, koska aina jää kuitenkin jotain puuttumaan. Mies ei saa, koska mies tekee väärin, toisin sanoen toisella tavalla, joka on väärä tapa. Olenkin aiemmin kirjoittanut miehestä, joka töistä päästyään alkoi tehdä ruokaa perheelleen. Naisen tultua kotiin, hän ensimmäiseksi käveli keittiöön ja ilmoitti miehelleen, että väärässä kattilassa perunoita kiehuttaa. Ei ole perunankiehuttamiskattila tuo kattila. Mies otti kattilan levyltä, kaatoi perunat vessanpönttöön ja lähti ulos illalliselle.
Yksi minun silmiini pahimmista Internetin keskustelupalstoilta bongatulta miehen herjaamistapauksesta on viime kesältä keskusteluketju, jossa nainen oli raivoissaan miehelleen, joka toi kaupasta väärää ketsuppia. Rakkaat ystävät, mies toi kaupasta väärää ketsuppia! Raivokas viesti toi tuhansia vastauksia ja iso osa viesteistä tuki naisen raivoa. Miten voi olla mahdollista, että vaikka kauppalapussa luki oikean ketsupin nimi, niin väärää vain tuodaan. Mitä siitä, että neljä kassillista muuta kauppalapussa lukenutta tuotetta on oikein tuotu, koska ketsuppi on väärää, niin kaikki on pilalla. Elämä loppuu, lapset kuolevat nälkään ja saatana tulee korvasta sisään.
Olen ajatellut, että jos kimpaantuminen on siitä kiinni, että tuo kaupasta väärää ketsuppia, niin kyllä on rankka elämä edessä. Kun on olemassa aina vaihtoehto, että sen järjettömän raivonpuuskan sijaan käy ostamassa sitä oikeaa ketsuppia. Sitä paitsi, mitäpä jos se väärä ketsuppi olisikin parempaa kuin se oikea ketsuppi, jota aina on ostettu. Voisi ainakin kokeilla. Tai mitäpä jos se puolison tapa tehdä asioita erilailla onkin järkevämpi tapa tehdä asioita kuin se oma, omalta mummolta 1800-luvulta peritty tapa tehdä niitä samoja asioita. Ja mitä sitten jos matkalaukusta jää lapsen hiusharja pakkaamatta. Ehkä sellaisen voi ostaa sieltä kohteesta, jonne on matkalla. Ja mitä voi sanoa lääkärille väärin. Eikö se riitä sanoiksi, että lapsi huutaa öisin, voisitko tehdä asialle jotain, että lapsi ei enää huuda öisin. Miten sen voi sanoa väärällä tavalla.
Mitäpä jos antaisimme toisillemme tilaa olla omia itsejämme, emmekä muovailisi siitä toisesta haluamaamme. Varmasti ihminen, joka on tottunut asumaan siellä pehmeän tossun alla, muovautuukin helposti, mutta onnellinen hän ei siellä tossun alla ole. Lähinnä hän suunnittelee siellä vankilapakoa, vaikka hymyileekin naapureiden ja sukulaisten edessä kuin koulutettu sirkusnorsu.
”Heli Vaaranen on nähnyt työssään tuhansia suomalaisia pariskuntia. Se, että miehet kokevat itsensä parisuhteessa väheksytyiksi, on Vaarasen mukaan yleistynyt muutaman viime vuoden aikana. Mies turhautuu, sillä hän ei päätä juuri mistään. Miehen tehtävänä on ottaa vastaan käskyjä – eikä hän siitä huolimatta useinkaan saa asiasta kiitosta, Vaaranen sanoo. Nainen puolestaan on kiukkuinen, koska kokee kantavansa liikaa vastuuta. Seurusteluajan tasa-arvoisesta parisuhteesta on ajauduttu hyvin kauas. Pariterapiaan miehet tulevat kuin syytettyinä. Syytettyinä siitä, etteivät ole pystyneet täyttämään naisen kaikkia vaatimuksia. Sillä niitähän riittää. Erityisesti silloin, kun perheeseen tulee lapsia. Silloin naisen kriteerit muuttuvat. Hän alkaa haluta täydellisyyttä, esimerkiksi täydellisen siistiä kotia. Neuvottelutaidot häviävät, kun naisen kaikki huomio ja energia keskittyy lapsen eloonjäämiseen. Miksi näin käy, sitä ei tiedetä, Vaaranen sanoo. Ennennäkemätön täydellisyydentavoittelu on Vaarasen mukaan kolme- ja nelikymppisten naisten vitsaus, jonka hän vuonna 1961 syntyneenä tuntee hyvin vieraaksi. Miksi nykyajan nuoret naiset haluavat tällaista täydellisyyttä? Kenelle he haluavat näyttää? Tyttökavereilleko? Vai onko materialistisessa ajassa jotain sellaista, joka saa heidät toimimaan näin, hän kysyy.”
Nämä ovat sanoja, joita on syytä lukea oikein. Mitäpä jos yrittäisimme edes kuunnella, mitä Heli Vaarasella on kerrottavaa, ennen kuin hyökkäämme hänen kimppuunsa syyttäen naisten syyllistämisestä. Tämä Vaarasen hyökkäävä teksti oli hyvä keskustelunavaus, vaikka se olikin provosoiva ja liian sukupuolittava. Kuten aiemmin kirjoitin, niin tässä ei ole kyse sukupuolista, vaan ehkä enemmänkin yleisestä arvostuksen puutteesta, joka syystä tai toisesta tuntuu puuttuvan parisukuntien väliltä. Me huudamme toistemme päälle, emmekä suostu kuuntelemaan yhtään, mitä toisella on sanottavana. Niin tämänkin artikkelin päälle huudettiin. Yrittämättä edes kuunnella, mitä tällä haluttiin meille sanoa. Että meidän olisi syytä ymmärtää toisiamme. Antaa tilaa ja mahdollisuuksia. Parisuhde vaatii tilaa ympärilleen. Ei ole olemassa tilaa, joka koostuu vain toisen ihmisen tahdosta. Sellainen tila sairastuttaa ja se purkautuu myöhemmin tavalla tai toisella. Ei Neuvostoliittokaan ole enää pystyssä.
Itse näen tässä Heli Vaarasen tekstissä toivoa paremmasta. Sitä, että vihdoin ymmärtäisimme elämän keskeneräisyyden. Antaisimme toisillemme luvan tuoda kaupasta väärää ketsuppia ja unohtaa matkalaukusta jonkin sinne kuuluvan. Ihminen, joka pelkää tekevänsä virheitä, eikä hyväksy niitä toiseltakaan, on ihminen, jonka seurassa ei kukaan viihdy. Sellainen ihminen jää lopulta yksin. Koska maailmassa on virhe. Ihmisessä on virhe. Jos vaadimme itseltämme ja toisiltamme täydellisyyttä, niin elämästä häviää kaikki kauniit värit. Ihminen on keskeneräisenä kauniimmillaan. Jos ei kestä ajatusta väärästä ketsupista, ei ole syytä haikailla onnellisen parisuhteen perään, tuskin edes parisuhteen perään.
Tyttäreni ollessa vähän yli kaksivuotias, olimme hänen kanssaan kirjastossa. Hymyissä suin oleva nainen pysäytti meidät ja sanoi ystävällisesti, että onkohan tyttärelläni kengät väärissä jaloissa. Katsoin tyttäreni jalkoja ja olihan ne. Kiitin naista ja istahdin penkille laittamaan omatkin kenkäni vääriin jalkoihin. Nainen halasi, molempia meistä. Muistan tämän hetken ikuisesti, koska siinä ymmärrettiin elämän keskeneräisyyttä. Kukaan ei huutanut suu vaahdossa vieressä, että mikä vittu siinä on, kun ei kenkiäkään osata pukea oikeisiin jalkoihin.
Minun elämäni on keskeneräinen. Rakastan sitä sellaisena. Kohta lähden kauppaan ostamaan väärää ketsuppia.
Kommentit
On siinä täydellisyyttä tavoittelevalla vaimolla hatussa pitelemistä jos mies kohtaa elämässään oikeitakin haasteita, kuten masennusta, konkurssin tai vakavan sairauden ja näistä johtuvan työttömyyden.
Naimisiin mennessä tuli luvattua rakastaa ja tukea myötä ja vastoinkäymisissä, eikä näillä takuulla viitattu puolison kyvyttömyyteen valita oikeaa ketsuppia tai perunankeittokattilaa.
Omakohtaisen kokemuksen syvällä rintaäänellä voin vakuuttaa ettei masennuksen, konkurssin, vakavan sairauden ja työttömyyden kokeminen ole mikään huviajelu, vaikka olisikin mainio vaimo kuten itselläni on, eritoten kun nuo kaikki osuivat päälle samaan aikaan.
Kommentit
Se tuossa Vaarasen purkauksessa vaan on omituista, että muka vain 30-40-vuotiaat vaatisi esim täydellisen siistiä kotia. Kyllä se täydellisen kodin paine tulee aika usein sieltä edellisestä sukupolvesta. Ei ole ihan tavattomia anopit, jotka tulevat tutkimaan pölykerrostumia taulujen päältä ja syyttävät niistä tietenkin sitä miniää eikä itse kasvattamaansa miestä. Ylipäätään jotkut äidit tuntuvat pitävän aikuisia poikiaan vajakkeina, joiden pyykitkin pitää pestä, kun ei korkeakouluun päässyt 20-vuotias jostain syystä siitä selviä, joten ehkä tämä ongelman ydin lähteekin jo sieltä miehen kotoa. Onko kukaan kuullut aikuisen tyttären pyykkejä pesevästä äidistä?
Minä ainakin oon avomiestäni (ja ex-avomiestäni) joutunut opettamaan kuinka tiskata kuuluu kuumalla vedellä (ei osaa sitä vieläkään), mihin lokeroihin pyykinpesuaineet menee jne. En ole kohta kuukauteen pessyt miehen pyykkejä hänen omasta pyykkikoristaan, ainoastaan yhteisestä, ja kohta loppuu mieheltä vaatteet kesken. Kyllä on molemmissa parisuhteissa tuntunut siltä kuin miehen kotona ei mitään taloudenhoitoasioita olisi opeteltu ikinä. En suostu kuitenkaan olemaan 35v miehelleni kakkosäiti joka passaa, pyykkää, siivoaa jäljet ja nalkuttaa mennessään. Mieluummin olisin se mukava ja ihana avovaimo, joka arvostaa miestään ja panosta yhteiseen kotiin.
Meillä oli joskus tommonen parikymppinen aupair tyttö. Se oli kyllä sellainen että isäntäväen piti huolehtia senkin ylläpidosta ja pyykeistä. Noh, oli siittä lapsille seuraa… Että on noista avuttomista naisistakin kokemuksia 😊
Amen! Minun miehelläni on tällainen äiti. Minä kyllä otan sen kaiken vastaan ja sanon, että kotoaan on sen oppinut ja meillä on muutakin tekemistä, kuin se siivous 😉
Minä olen tai ainakin olen ollut tuollainen nainen jonka mielestä mies tekee tietyt asiat väärin ja jota pitää kädestä pitäen neuvoa. Toisinaan se on johtunut siitä että en ole ajatellut: olen pitänyt omaa tapaani ainoana oikeana, parhaana. Joskus se on kuitenkin johtunut myöskin siitä ettei se mies ole oikeasti osannut ja kyse on ollut siitä että olen halunnut hänen oppivan, joskus asia ei ole ollut suuri eikä osaamisen puute olisi maata kaatanut mutta joskus neuvot ovat olleet ihan hyödyllisiä. Olen myös itse ottanut neuvoja ja uusia tapoja vastaan, silloin kun ne ovat olleet perusteltuja ja olen tajunnut että olen itse tehnyt jonkin jutun hölmösti.
Olen syyllistynyt myös siihen että olen puhunut miehelleni/miehestäni alentuvasti mutta yleensä paikalla on ollut korkeintaan joku muu perheenjäsen, en koskaan julkisessa paikassa ja tällöinkin olen sanonut sen pilke silmäkulmassa, rakkaudella. Vähän niinkuin sanoisi että vaikka olet tuollainen etkä osaa tuota niin tykkään susta silti. Voi olla että se ei sitten ole ollut hyvä juttu mutta eipä kukaan mies ole siitä aikanaan sanonut, että lopeta tuo.
Vanhemmiten minusta on tullut tiedostavampi parisuhteessa ja muissakin suhteissa ja tavassani kommunikoida ihmisten kanssa. Sanon edelleen asiat suoraan mutta yritän pehmentää niitä. Esim. sanoisin varmasti että olet nyt ostanut väärää ketsuppia mutta ei se mitään, kokeillaan tällä kertaa tätä. Tai jos toinen tekee asian eri lailla kuin minä niin saatan sanoa että minä tekisin sen sillä lailla mutta ymmärrän jos sinusta tuntuu paremmalta tehdä noin. Perustelu, se on tärkeää puolin ja toisin, miksi teen näin, miksi se on minusta parempi tapa. Mutta myös toisen kuuntelu. On ehkä yksi asia mitä en mielelläni anna muiden tehtäväksi koska kukaan perheessäni ei ole ikinä osannut tehdä sitä oikein: pyykkien ripustus, miten vaikeaa on saada ne suoraan siihen narulle? 🙂
Juu, vaikea aihe, ehkä juurikin siksi ettei sitä näin naisena itsekään aina ymmärrä miksi toimii kuten tekee. Ja niinkuin sanoit niin eihän tämä oikeastaan edes ole sukupuolisidonnaista, se on vain erilaista miehillä ja naisilla. Mutta edelleen jäi mysteeriksi se että miksi se mies ostaa sieltä kaupasta jotain muuta ketsuppia kuin mitä listassa lukee? Onko kyseinen ketsuppi loppu, haluaako hän vaihtelua mutta ei osaa/jaksa/uskalla sanoa, eikö hän lue listaa, haluaako hän yllättää puolison (ajatellen että se on mukava yllätys), onko hän epähuomiossa ottanut viereisen pullon, onko hänelle aivan sama mitä ketsuppia syödään, onko toinen ketsuppi ollut tarjouksessa tai muuten halvempaa, onko toinen ketsuppi eettisemmin valmistettu, kotimainen tai tuoreempi, MIKSI? Olisi kiva tietää se syy, perustelu valinnalle. Ihan niinkuin nainen haluaa kuulla perustelun sille miksi rakastuit juuri minuun, miksi valitsit minut? Me kun ollaan usein niin hemmetin epävarmoja vaikka esitetään jotain ihan muuta.
Olen itse tehnyt tämän ketsuppivirheen! Ja voi veljet sitä valituksen määrää!
Syy tosin oli hyvin yksinkertainen – vaikkei kelvannutkaan selitykseksi. En itse käytä ketsuppia, enkä täten ole kiinnittänyt huomiota, mitä ketsuppia puoliso kaupasta kotiin kantaa. Kerrankin olin kaupassa yksin, valmiin listan kanssa, ja listassa luki ”ketsuppi”. Isoilla kirjaimilla kirjoitettuna, koska sehän on toisille lähes joka ateriaan kuuluva perusruoka-aine.
Ei Felix ketsuppi, Heinz ketsuppi, chiliketsuppi. Pelkkä ”KETSUPPI”!
Puoliso ei myöskään kyennyt vastaamaan tarkentavaan kysymykseen, koska oli töissä, joten otin ketsuppia. Heinz ketsuppia. Siinä aidossa alkuperäisessä lasipullossa, josta ei saa millään viimeisiä ulos. Kaikkihan tietää, että esimerkiksi Coca-Cola on parempaa lasipullosta nautittuna, täytyy päteä myös ketsuppiin.
Tosin virheeni kääntyi positiiviseksi myöhemmin. Nykyään hän suosii tuota vahingossa tuomaani Heinzia. Tosin muovipullosta, koska se on käytännöllisempi.
Siinäpä se ettemme koskaan saa tietää miksi sitä erimerkkistä ketsuppia tuotiin kotiin koska mies ei kerro. Jättää sanomatta kun ei ole relevanttia.. niinkö se on, mies? Ja jos kysyy miksi toi toisenmerkkistä, mies suuttuu ett miksei mikään kelpaa. Puhuisi niin ei tarvitsisi ääneen kysyä!!
Kannattaa harkita tekstin lukemista uudelleen. Kesken oleminen, on merkki elämisen.
Kokeilin kerran ripustaa pyykit narulle vinoon. Kuivuivat.
Hyvä kirjoitus kertakaikkiaan.
Jokaisen syytä lukea ajatuksella :)…
Auts. Minä olen tuollainen nainen ja ikävä kyllä myös äiti.
Minä en yhdy Heli Vaarasen kommentointiin omalta osaltani. Minulle on aikalailla sama mitä mies tekee tai on tekemättä minun tavallani, koska useimmiten en osaa toimia miehen tavalla. Ehkä siksi, että minulla ei ole rutiineja…teen miltä tuntuu…Myötäilen..Edellisessä pitkässä liitossa miehelläni oli vapautta harrastaa ja mennä, minulle olisi riittänyt että olisin saanut nauttia luottamuksesta, saanut olla se nainen perheessä. Sain elää itsenäistä arkea kyllä. No, se päättyi eroon. Nykyisessä suhteessa olen rinnalla mutten kuulu elämään tai päinvastoin. Oleilen vaan elämässä kuin vieraana miettien mitä seuraavaksi ehkä teen väärin, ehkä sillä ei ole merkitystä, yritän tehdä korjaavan liikkeen. Ehkä toinen huomaa jossakin kohtaa, että yritän parhaani. Ihmisillä on vaan niin erilaisia kokemuksia tai merkityksiä asioille, ei voi sanoa, että miehet tai naiset, ihmiset toimivat kukin tavallaan. Puhe, se puuttuu, on vaikeaa puhua tunteista ylireagoimatta. Minulla ja sinulla on oikeus tuntea. Meillä kaikilla on oikeus epäonnistua, kukaan ei ole täydellinen, suhteessa itseensä tai toiseen ihmiseen.
Joillain on juustojen leivälle vinoon asettuminen maailman pahin asia. Sitä ei mitenkään kompensoi puolison tekemät eväät.
Tunnistan asiat joista kirjoitat ja varmasti monilla naisilla on opittavaa siinä, miten pieniin asioihin kannattaa puuttua ja miten. Haluan kuitenkin nostaa esiin sen näkökulman, että lapsiin liittyvissä asioissa naisilla on toisinaan mielessä lapsen paras. Esim. kintaat pitää pukea ennen haalaria, jotta ne eivät irtoa käsistä ja käsille tulee kylmä. Tämäntyyppisissä tilanteissa emoainesta omaava vaimo saattaa olla hyvinkin kiihkeä. Ehkä solut huutavat, että pienokainen on suorastaan kuoleman vaarassa. Olen havainnoinut isäihmisten reaktioita tämäntyyppisissä tilanteissa ja usein olen kuullut kommenttia tyyliin ” mitä sä keuhkot, ei se siihen kuole”. Minusta miehinen näkökulma on toisinaan tuntunut kovin egoistiselta.
Nyt oli niin asiaa ja asiallinen teksi että huhhuh! Sä osut Sami nyt niin arkaan alueeseen j tiedät sen itsekin. Se on hyvä. Todella hyvä, että joku uskaltaa sanoa julkisesti jotain näinkin aitoa ja näin suoraan. Silti kerrot sen lämmöllä ^^
Todella hienosti kirjoitettu. Todella ajankohtainen ja tärkeä aihe. Kiitos tästä. Juuri kolme päivää takaperin olen miettinyt tätä samaa asiaa. Itse olen nainen, ja niinkuin sanoit, kyse ei ole sukupuolista, ja minä oon se jota kritisoidaan ja jota käskytetäät. Omaa vikaani kyllä kun olen siihen alistunut… Vielä ku tietäs että voiko asian jollain lailla vielä kääntää parempaan suuntaan ja korjata? Voiko parisuhteen saada tästä vielä tasapainoon?
Kymmenen vuotta elin liitossa miehen kanssa, joka ei ollut millään lailla samalla aaltopituudella kanssani. Suuret viat molemmissa, mutta opettava kokemus kaikkinensa. Hän muutti heti kättelyssä tossun alle ja kohtelin häntä pölypallona. Tilanne oli turhauttava, mutta molemmille jotenkin turvallisen helppo. Jälkeenpäin olemme toimivista parisuhteista käsin naureskelleet entisen mieheni kanssa, että mikä siinä oli kun ei aiemmin ymmärretty lähteä eri suuntiin.
Noh, sen verran jäi siitä suhteesta käteen, että pelkään hurjasti sotkevani uudenkin suhteeni. Nykyisen mieheni kanssa yhdessäolo perustuu kunnioitukseen, luottamukseen ja rakkauteen. Kauhukseni huomaan kuitenkin valittavani hänelle väärästä ketsupista, minun on vaikeaa antaa periksi ja pohdin osaako hän viedä koiran eläinlääkärille (vaikka tiedän että hän osaa, tavat ovat tiukassa). Luin (jälleen kerran) tekstisi hänelle ja puhuimme asiasta. Mies lupasi heittää perunat vessanpönttöön jos valitan kattilasta. Suuri kiitos siis blogistasi! Luemme sitä ennen nukkumaanmenoa ja se on toiminut, jos nyt ei suunnannäyttäjänä, niin ajattelemisen aihetta antavana muistukkeena ja loistavana keskustelunavaajana parisuhteessani.
13 vuotta takana saman miehen kanssa. Kaipaan yhteistä arkea, yhdessä tekemistä, arkisten asioiden jakamista, josta olen useasti sanonut ja pyytänyt. Miehen mielestä kaikki on ok, vastahan me oltiin kaksi kuukautta sitten konsertissa yhdessä. Väkisinkin arvostus toista kohden laskee, kun mies viettää tablettinsa kanssa enemmän aikaa kuin minun. Parisuhde terapiaan ei suostu lähtemään. Olen kuulemma liian vaativa, enkä ole tyytyväinen mihinkään eli vika on minussa.
Onko Sulle tullut mieleen että miestä eivät konsertit kiinnosta. Ja mikä estää Sinua menemästä? Kaikkea ei voi tehdä yhdessä eikä tarvitse. Kysyn aina mieheltäni kiinnostaako häntä yksi tai toinen meno ja jos ei niin olkoon osallistumatta. Välillä jhän on hyvinkin mukana. Ja minä en jää paitsi siitä mikä kiinnostaa. Syyllistäminen on umpikuja.
Me ollaan oltu yhdessä yli.puolet elämästäni. En osaa sanoa, meneekö meillä huonosti, mutta esim.olin keittämässä nakkikeittoa ja siihen mies tokaisi, älä tee sitä, se ei ole ruokaa nähnytkään. Sutten luovutin, tuli paha mieli ja hän teki nakit ja perunamuusi, samoiata aineksista! Ps. Lapset tykkää nakkikeitosta, mies ei mistään mun tekemästä ruoasta.
Hyvä kirjoitus. Hieman nauran nyt itselleni, koen juuri miehenä olevani maailman isoin pölypallo. Kaikki mitä minä teen on väärin vaimoni puolesta. Tuo ketsuppi kun vaihtaa lauantaimakkaraan niin osui naulankantaan.
Vaimoni on viime vuodet kyseenalaistanut miksi minä olen Facebookissa ja miksi mulla on se ja se kaverina, kerron aina mistä syystä jne. Vastaukseni saan vaan ivallista naurua. Mutta kerran sitten lapset sanoivat hänelle jotenki että tuo on ihan sairasta niin avot ei ole sen jälkeen sanalakaan maininnut.
Mietin yksikseen että miksi olen tässä liitossa, en pääse tästä olen AKK, alistettu kotikiusttu. Tää antoi virta jaksaa viikonlopun yli.
PS. Löytyy minussakin vikoja ja virheitä, ja olen tehnyt pöljyyksiä mutta nyt ymmärrän osittain miksi.
Eroa. Vaatii voimaa ja rohkeutta, ei ole helppo päätös, mutta jumalauta että olen itse ollut onnellinen kun tein sen päätöksen vihdoin, oltuani pitkään onneton, vähän vastaavanlaisia fiiliksiä.
Hyvä kirjoitus ja antoi paljon ajattelemisen aihetta.
Eri mieltä olen tosin siitä, että puolisoaan julkisesti panetteleva ihminen kokisi aina olevansa se parisuhteen parempi osapuoli. Nimittäin kun oma itsetunto on alhaalla, silloin on helppo mollata ja syytellä toista, ja yrittää siten nostaa itseään ylemmäs, tuntea siten itsensä paremmaksi. Vaikka ulospäin näytettäisiin vahvalta, kertoo toisen mollaaminen piilotellusta huonosta itsetunnosta. Toista voidaan mollata jopa siksikin, että se ei saisi päähänsä erota – pidetään puoliso siinä uskossa, että hän ei kelpaisi kenellekään toiselle. Siten turvataan omaa selustaa, koitetaan väkisin pitää puoliso itsellään.
Kun oma itsetunto on kunnossa, ei ole tarvetta mollata toista. Silloin voi jopa ylistää toisen osaamista.
Koko oman lapsuuteni kuuntelin, kuinka 40-luvulla syntynyt äitini nalkutti, kommentoi, vinoili ja korjasi kaikkea, mitä isäni teki tai sanoi. Kohtuuttomat vaatimukset, ja jatkuvaa räpätystä täysin turhista asioista. Isäni huolehti perheen talousasioista, hoiti kaupassakäynnit, vietti kaiken liikenevän vapaa-aikansa minun kanssani, osallistui pyytämättä kotitöihin jne. Päätin, että minusta ei koskaan tule samanlainen nainen kuin äidistäni.
Olen ollut useammassa parisuhteessa elämäni aikana (1-10 vuoden mittaisissa), ja pystynyt pitämään kiinni päätöksestäni. Minulle on aivan sama, miten pyykit pestään tai lattia imuroidaan tai mikä ketsuppi tuli kaupasta – kunhan asiat tulee tehdyiksi. Ehkä edellinen suhteeni mieheen, jonka mielestä imurointi kerran kuussa riittää, opetti arvostamaan sitä että edes jotain joskus tapahtuu eikä kaikkea tarvitse tehdä yksin.
Ihmettelen suuresti, miten ystävättärieni miehet jaksavat kuunnella kun heille puhutaan kuin pikkulapsille ja jokainen asia, mitä he tekevät tai sanovat, vaatii oikaisua. Ehkä sitten itse olen ”tossun alla” kun en ota suhteessa epätasapainoista päällepäsmäri-pirttihirmun roolia, mutta uskon, että kaksi täysipäistä aikuista voivat elää tasavertaisessa suhteessa ilman, että kummankaan pitää saada määrätä kaapin paikka. Itse en sitä halua tehdä, enkä halua rinnalleni miestä, joka myötäilisi typeriä vaatimuksia vailla rationaalisia perusteita kuin lammas, vain pitääkseen naisen tyytyväisenä. Mielestäni naisen ei enää 2010-luvulla tarvitse osoittaa voimakkuuttaan pompottelemalla miestään kotona – mitä mies voi sitten itkeä kavereille kaljalla, jos joskus saa ulos lähteä.
Lainakseni: ”Olenkin aiemmin kirjoittanut miehestä, joka töistä päästyään alkoi tehdä ruokaa perheelleen. Naisen tultua kotiin, hän ensimmäiseksi käveli keittiöön ja ilmoitti miehelleen, että väärässä kattilassa perunoita kiehuttaa. Ei ole perunankiehuttamiskattila tuo kattila. Mies otti kattilan levyltä, kaatoi perunat vessanpönttöön ja lähti ulos illalliselle.” Eikö miehen odoteta käyttäytyvän tässä tilanteessa aikuismaisemmin? Onhan se ikävää kun arvostellaan jatkuvasti mutta asiasta voisi myös keskustella rakentavasti jolloin ehkä joku päivä selviäisi miksi nainen ajattelee kuten ajattelee?
Olen kai juuri yksi näistä naisista. Jäin miettimään, mitä on tapahtunut.
Kun menimme yhteen, kaikki oli hyvin. Mieheni oli fiksu, teimme asioita yhdessä. Toki olin oman perheeni mielestä onnekas, kun sain miehen ja toki anoppi vihasi minua suhteemme ensimmäiset 15 vuotta. Mutta silti, olimme molemmat ihmisiä.
Sitten tuli lapsia. Rakastin lapsia, tein kaikkeni heidän eteensä. Mutta Suomessa naisen kuuluu mennä töihin. Menin. Sain kuulla usein pitkistä päivistäni, en mieheltä, mutta heiltä, joiden mielestä minun kuuluu olla lasteni kanssa. Olin kuule itsekäs! Kun en ehtinyt työvuorojeni vuoksi pariin kuukauteen hakemaan lapsia tarhasta ja menin ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa heitä hakemaan, hoitaja haukkui minut ensin siitä, ettei lapsilla ole sopivia sadevarusteita. Toinen hoitaja kertoi, kuinka sööttiä on, kun mieheni jaksaa olla lasten kanssa. Hymyilin ja hankin puuttuvat varusteet. Ylennyksen sai työpaikallani toinen työntekijä, mies. Kun yhdellä lapsistani oli huonoa käytöstä ja itsetuhoisia puheita, etsiydyimme perheneuvolaan. Jostain syystä työntekijä oli aivan varma, että syy on minussa, mieheni sai loistavat arviot, koska hän harrasti lasten kanssa. Lopuksi oireilun syyksi paljastui koulussa tapahtunut kiusaaminen, mutta ei minulle koskaan pahoiteltu epäilyjä.
Kuten kaikki suomalaiset naiset, teen enemmän kotitöitä kuin mieheni. Teen silti saman määrän työtunteja. Olen se, joka herätessään miettii perheen päivän menot, mitä lapset tarvitsevat, huolehdin vaateostokset, huolehdin harrastukset, lääkärikäynnit. Mieheni laittaa joskus lapselle kumisaappaat vääriin jalkoihin ja vie kirjastoon (no tässä vaiheessa enää kuvainnollisesti). Ja kyllähän mummot itkevät.
Jos saisin antaa parikymppiselle minälleni yhden neuvon, sanoisin, että sido putkesi ja lähde ulkomaille. Elämäni on käytännössä valunut hukkaan, koska arvoni on nolla. Työmarkkinoilla olen perheellisenä kohta keski-ikäisenä naisena pelkkää kuraa, äitinä minun kuuluu jaksaa aina, olla aina paikalla, mutta kiitosta siitä ei tule. Viranomaisten ja sukulaisten mielestä äitiä voi moittia ihan kaikesta. En muista koskaan saaneeni emotionaalista tukea, lämpöä, kiitosta, arvostusta. Mutta isä. Pyhä Isä! Se, joka joskus puolihuolimattomasti tekee jotain lasten kanssa, joka joskus tuo sen ketsupin kaupasta. Olisin nyt jumalauta kiitollinen, kun se edes tuo ketsuppia! Niin. Se ehkä eniten vituttaa, kun pitäisi palvoa ihmistä sen vuoksi. Saatanan napanöyhtä.
Jos oikeasti halutaan puuttua perheiden pahoinvointiin, lasten oloihin, auttaa parisuhteita kestämään, olisi hyvä tukea myös naisia. En tarkoita, että huonoa käytöstä tarvitsee sietää. Mutta kun mekin ollaan ihmisiä ja tällä hetkellä meitä katsotaan vain kriittisesti. Miten sellaista 20v kestänyt osaisi katsoa itseään tai puolisoaankaan muulla tavalla? Ulkonäkö, ura, äitiys, vaimous, niissä kaikissa saamme epäonnistua. Miksei se ole hienoa, jos nainen vie lapsen kirjastoon saappaat väärissä jaloissa? Miksi se on, kun mies vie? Jos me kerran olemme samanarvoisia.
Samaa mieltä! Erittäin hyvin kirjoitettu.
Olen kasvanut tuosta ikähaarukasta jo yli, mutta olen pistänyt saman merkille joissakin ystävissäni. Ja ai että se ärsyttää! Kun ei mies sitä ja ei mies tätä. Vaikka ei nyt julkisesta mollaamisesta olekaan kyse – siis useamman kuulijan läsnäollessa – niin harmittaa miesten puolesta. Usein nämä sanomiset tulee kuitenkin niin, että mies on siinä jossain äänen kantaman sisäpuolella. En ole lähtenyt mukaan taivastelemaan, koittanut laittaa leikiksi ja sanonut että ei kai se nyt niin vakavaa ole. Tainnut pari kertaa sanoa jo ihan suoraankin, että älä viitsi mollata.
Itse kokenut joskus aiemmassa suhteessa niin rankkaa riittämättömyyden tunnetta, kun tuntui että mikään ei mene oikein, en ole hyvä missään, kaikesta tuli jotain sanomista. Ei sellaista pitäisi kenenkään tarvita omassa parisuhteessaan kuulla. Täytyisi kelvata sellaisena kuin on, saada olla oma itsensä.
Muistan kuinka silloinen vaimoni, nykyinen ex-vaimoni valitti kylässä käyneelle kaveripariskunnalle kuinka en lapsille puuroa keittäessäni koskaan mitannut nesteen ja hiutaleiden määrää. Meni nimittäin ihan näppituntumallakin riittävän lähelle puuromaisuutta.
Ei naiset kannata nipottaa,ollaan tyytyväisiä miehistämme jotka tekevät jotain.Minä ainakin olen.Pyykinpesusta olemme sopineet että minä pesen kun muuten suuri osa niistä on vaaleanpunaisia koneesta tullessaan😂tämäkin oli lastemme määräys.Viljellään mokista huumoria ja jätetään tosikkomaisuus kauas taakse.Riidellään kasvotusten ja sen jälkeen vihelletään peli poikki ja sovitaan.Kukaan ei ole täydellinen,ei miehet eikä naiset.Täydellinen maailma olisi todella tylsä.
Harvinaisen yerve teksti.Kiitos.🤗
On siinä täydellisyyttä tavoittelevalla vaimolla hatussa pitelemistä jos mies kohtaa elämässään oikeitakin haasteita, kuten masennusta, konkurssin tai vakavan sairauden ja näistä johtuvan työttömyyden.
Naimisiin mennessä tuli luvattua rakastaa ja tukea myötä ja vastoinkäymisissä, eikä näillä takuulla viitattu puolison kyvyttömyyteen valita oikeaa ketsuppia tai perunankeittokattilaa.
Omakohtaisen kokemuksen syvällä rintaäänellä voin vakuuttaa ettei masennuksen, konkurssin, vakavan sairauden ja työttömyyden kokeminen ole mikään huviajelu, vaikka olisikin mainio vaimo kuten itselläni on, eritoten kun nuo kaikki osuivat päälle samaan aikaan.