Havaintoja parisuhteesta

Poikani ei koe olevansa poika

Teksti: Havaintoja parisuhteesta

”Vanhin poikani on asunut omillaan jo vuodenpäivät. Järkytyin käydessäni hänen uudessa kodissaan ensimmäisen kerran. Siellä ei ollut siivottu ehkä kertaakaan. Pizzalaatikoita lojui nurkissa ja keittiö oli täynnä astioita. Järkytykseni muuttui huolestumiseksi, koska koin poikani olevan hyvin allapäin.

Syvä alakuloisuus paljastui myöhemmin masennukseksi ja hän sai diagnoosin keskivaikeasta masennuksesta. Poikani on äärimmäisen herkkä. Ollut sitä jo pienestä pitäen. Reagoinut ympäristöön herkillä anturoilla. Näin myöhemmin ajateltuna minä äitinä ja pojan isä emme aina osanneet ottaa herkkyyttä vastaan. Varsinkin pojan isä jopa vitsaili asiasta, koska hänen silmiinsä pojan herkkyys tuntui olevan jonkinlainen uhka. Olen eronnut pojan isästä poikamme oltua noin kymmenen. Teinivuosien alkaessa poika ei helpolla halunnut lähteä isänsä luokse, mutta meni sinne silti sovitusti.

Kirjoitan aiheesta verekseltään, sillä haluan saada kerrottua tästä ja ehkä tämä auttaa samassa tilanteessa olevia. Poikani kertoi minulle muutama viikko sitten asian, joka on mittaluokassaan suurempi kuin mikään ikinä. Hän kertoi tuntevansa olevan nainen miehen ruumissa. Tuntenut niin jo vuosia, mutta ei ole uskaltanut puhua asiasta kenenkään kanssa, koska on pelännyt. Hän on pitänyt siis noin isoa asiaa sisällään jo vuosia puhumatta.

Tunnelmani olivat tiedon jälkeen ristiriitaiset. Eniten olin järkyttynyt ja surullinen siitä, että miksi poikani ei ollut luottanut minuun niin paljoa, että olisi kertonut minulle asiasta aiemmin. Olenko antanut huomaamatta signaaleja siitä, että suhtautuisin asiaan jyrkästi ja pelkäsi siitä johtuen kertomasta asiasta minulle? Siksi koen epäonnistuneeni vanhemmuudessani, sillä kyllähän omalle vanhemmalle pitäisi voida uskaltaa kertoa kaikki.

Itse asia ei minua niin paljon järkyttänyt. Olen onnellinen siitä, että sain kuitenkin olla ensimmäinen, jolle hän kertoi asiasta ja että hän sai kerrottua asiasta. Ehkäpä tämä on ensimmäinen askel parantumiseen masennuksesta, johon eittämättä hänen salaisuutensa on ollut ainakin osasyyllinen.

Olemme tämän jälkeen hakeneet yhdessä tietoa aiheesta ja olen itsekin oppinut paljon uutta. Haluan olla poikani tukena hänen elämänsä isommassa asiassa. Ymmärrän hänen pyyntönsä siitä, että emme kertoisi vielä kenellekään muulle, varsinkaan hänen isälleen. Hän haluaa kertoa itse sitten, kun on sen aika. Ymmärrän siksi, että elämme pienellä paikkakunnalla ja täällä homouskin on jo päällistelemisen arvoinen asia. Poikani on sanonutkin minulle, että aikoo koronan jälkeen muuttaa kauemmaksi, isompaan kaupunkiin.

Ei tämä minulle helppoa ole, vaikka poikaani tuenkin. Tuntuu, että olen menettämässä poikani, sillä tulevaisuudessa hän ei ole enää poika, vaan hänestä on tullut nainen. Tiedostan ajatukseni olevan itsekäs, sillä enhän minä lapseni elämää omista, enkä häntä. Ehkä sitten kun olen tottunut ajatukseen enemmän, niin hän on minulle se sama ihana ja herkkä poika, jona minä olen hänet kasvattanut, vaikka hän ei enää pojan tai miehen vartalossa kuljekaan. Ei kai ihminen vartalon sisällä miksikään muutu.

Olen lukenut aiheeseen liittyen paljon kirjallisuutta, koska haluan olla mukana. Aion olla myös ihmiskilpenä hänen ja maailman välissä, kun asiasta tulee enemmän julkinen. Tiedän, että hän tulee saamaan osakseen muutakin kuin ymmärrystä. Olen järkyttyneenä lukenut, että esimerkiksi itsemurhariski transihmisillä on merkittävästi suurempi kuin muilla. Onneksi poikani avasi suunsa tässä kohdassa. Pelottaa ajatella, että mitä olisi tapahtunut, jos hän ei olisi kertonut.

Tulevaisuus tulee olemaan vaikea ja rankka. Helppoa tietä poikani ei ole valinnut. Eikä tämä valintakysymys olekaan. Äitinä minun pitää olla tukena niissä hetkissä, kun hän tukea pyytää.

Mitä muuta äidinrakkaus muka edes olisi?”

Lue myös

X