Positiivinen ihminen on ärsyttävä!

Helsingin Sanomat kirjoitti tänään teemasta, että miksi suomalainen ihminen ei tunnu osaavan vastaanottaa iloa ja positiivisuutta. Varsinkaan jonkun ihmisen piirteenä.

Kyse on maksumuurin takana olevasta artikkelista, joten en linkkaa sitä tähän. Jakokuva on otettu nettihesarista.

Tämä on hyvä kysymys. Pohdin asiaa blogiini nojaten. Blogini on ollut nimittäin opettavainen matka myös minulle kirjoittajana. Tämä onnen ja ilon vastaanottamisen vaikeus on tullut itsellenikin silmille useita kertoja.

Kuten olen aiemmin kirjoittanut, niin minulla on käytössä äärimmäisen tarkat tilastot liittyen blogiteksteihin. Näen testien lukukerrat niin tarkasti kuin haluan ne nähdä.

Kirjoitin kuukauden sisään kaksi eri tekstiä ylistyksestä. Toisen otsikoin otsikolla ”Vitutuksen ylistys” ja toisen otsikolla ”Hyvyyden ylistys”. Ei liene yllätys, että kummalla otsikolla sain huomattavasti enemmän lukukertoja blogilleni? Voinen kertoa, että vitutus myy ylistyksen osalta jopa viisinkertaisesti enemmän kuin hyvyys.

Tätä tapahtuu muidenkin tekstien kohdalla. Kauniit ja positiiviset tekstit jäävät auttamatta vähemmän kauniiden ja provosoivien tekstien alle. En tämänkään tekstin otsikkoa aivan sattumalta valinnut.

Kauneuden ja positiivisuuden jalkoihin jäämisen huomaa myös suhtautumisessa teksteihin. Tuntuu, että toisinaan rakkautta ja onnellisuutta ylistävissä ja hehkuttavissa teksteissä on vaarana saada ihmiset jopa ärsyyntymään.

”Ei ole rakkautta tuollainen.”

”Odota vain, kunhan tuo huuma on ohitse.”

”Pitääkö siitä seksistä koko ajan hehkuttaa?”

Ja näiden perään muistutuksena, että itkuhan tuollaisesta pitkästä ilosta on tulossa. Naama vain peruslukemille. Liittyy ilo sitten mihin tahansa aiheeseen.

”Hyi saatana, mitä lässytystä!”

Kommentoi eräs kommentoija tekstiä, jossa mies julisti rakkauttaan puolisolleen.

Mistä tämä ilon ja onnen vaikea vastaanottamiskyky sitten kertoo, niin siihen en minä osaa vastausta antaa. Arvata toki voin. Onko se niin, että jos omassa elämässä ei mene aivan viimeisen päälle iloisesti, niin toisten ihmisten iloa on vaikea ottaa vastaa? Se suomalainen perisynti ajatuksissamme, että toisten ilo ja rakkaus on itseltä pois.

Tuntuuko oma elämä paremmalta, kun lukee toistenkin elämän menevän päin helvettiä? Vai onko ilottomuus ja synkkyys niin syvällä perimässämme, että läpeensä positiivinen ihminen aiheuttaa jo olemassaolollaan ärsytystä?

Jos itse alkaisin kirjoittamaan ja julkaisemaan vain iloisia ja positiivisia tekstejä blogissani, niin blogini kulkisi kohti loppuaan nopeassa tahdissa. Usein minulta pyydetään kauniita tekstejä ja niitä kirjoitankin, mutta lukijoita enkä  myöskään keskustelua niillä saa aikaiseksi.

Kirjoitukseni otsikko on provo. Minusta positiivinen ihminen on kaikkea muuta kuin ärsyttävä, varsinkin jos positiivisuus ei ole teennäisen päälleliimattua. Tämä ei tarkoita, että kaiken pitää olla koko ajan bling blingiä ja ihanaa, vaan minulle positiivisuus on toivoa ja lohtua sen syvimmänkin synkän äärellä.