”Puolisoni exä tekee elämästämme sietämätöntä”

”Olen parisuhteessa miehen kanssa, jolla on aiemmasta suhteestaan lapsi.

Lapseen tutustuminen on aina haastava paikka. Eritoten hankalaa tästä tekee se, että lapsen äiti käyttäytyy kuin mielipuoli minua kohtaan ja ajattelee ilmeisesti niin että olen viemässä lasta häneltä pois.

Rakastan miestäni syvästi ja niin lujaa, että olen varma siitä, että liittomme kestää tämän kolmannen osapuolen mustamaalaamiset, kiukuttelut, uhkailu sekä temppuilut. Välillä vaan mietin, kuinka paljon minun täytyy kestää?

Minkä takia olen kuullut näistä samanlaisista tarinoista, että uutena puolisona veisin lapsen pois äidiltään? Miksi niin edes kukaan tulee ajatelleeksi?

En yritä viedä keneltäkään mitään. Minä yritän tutustua puolisoni lapseen, sillä rakastan puolisoani ja haluan hänelle ja hänen lapselleen pelkkää hyvää. Silti ajatus siitä, että koko loppuelämämme tämä kolmas osapuoli aikoo sanomansa mukaan ”tehdä meidän elämästämme hankalaa ja työntää kapuloita rattaisiin loppuun saakka” on uuvuttavaa.

Kun en minä ole viemässä ketään keneltäkään. Uskon vahvasti siihen, että lapsi on onnellisempi, mitä enemmän hänellä on tasapainoisia, rakastavia aikuisia ympärillään. Puolisoni on tilanteessa puun ja kuoren välissä. Minut pidetään ulkopuolella oikeastaan kaikesta, en ole tervetullut juuri mihinkään, olen myrkkyä. ikään kuin väen vängällä äidin puolelta minusta leivotaan pahaa ihmistä, ihmistä kuka vie lapselta isän, vaikka lapsi on useaan otteeseen kertonut pitävänsä minusta.

Oikeastaan meistä on tullut ystäviä, mutta kuten arvata saattaa ystävyytemme kismittää eräitä ja lujaa. Ymmärrän täysin tietynlaisen mustasukkaisuuden ja harmituksen siitä, että lapsen elämään saattaa ilmestyä toinen ” äitihahmo ” tai ” bonusiskä”, mutta meidän aikuisina tulisi kuitenkin ajatella lasta, ja lapsen parasta. Ei me ” äitipuolet ” tai bonusiskät aina automaattisesti olla pahoja tai ilkeitä. Me ihan todella tahdotaan teidän lapsillenne hyvää, sillä me rakastamme toista lapsen vanhempaa ja opitaan rakastamaan myös lasta.

Minkä takia se on niin hankala hyväksyä? Minkä takia täytyy kiusata, suoraan sanoen vittuilla ja hankaloittaa kaikkien arkea? Eikö olisi helpompaa mennä eteenpäin ja hyväksyä, että lapsella on muitakin mukavia aikuisia elämässä ja hyväksyä se, että ex-kumppani on mennyt eteenpäin? Jokainen ansaitsee onnen ja uuden mahdollisuuden. Kukaan ei ansaitse jatkuvaa vihaa ja kiusaamista.

Välillä tuntuu siltä, että tekisi mieli luovuttaa. Ihminen, jota en ole ikinä tavannutkaan, on ottanut elämän tehtäväkseen vihata minua ja missiona on jättää minut ulkopuolelle kaikesta. On kai sanomattakin selvää, että tämä vaivaa parisuhdetta.

Mitä ihmettä tässä kuuluu tehdä?”