Havaintoja parisuhteesta

Pysähtyminen

5.1.2019 Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Tätä vuotta on hyvä jatkaa saamallani kriittisellä palautteella. Olen saanut monelta taholta viestiä siitä, että tekstini ovat muuttuneet eroni jälkeen sävyltään puolusteleviksi, aivan kun minulla olisi tarve oikeuttaa ja selitellä tapani tuntea, elää ja rakastaa. Tästäkään en voi olla näkemyksensä antaneiden kanssa eri mieltä.

Tuosta erosta on pian kaksi vuotta aikaa ja hiljalleen sitä voi alkaa pohtimaan vähän kauempaa ja vähemmällä tarpeella olla koko ajan puolustusasemissa. Joskus on hyvä pysähtyä ja kuunnella itseään ja muita.

Ihmisen pitäisi olla valmis aivan kaikkeen pistäessään omaa elämäänsä julkiseksi. Sitähän minä olen tehnyt kuuden vuoden ajan. Kirjoittanut henkilökohtaista blogia parisuhteesta ja rakkaudesta ja keskiössä on aina kulkenut oma parisuhteeni ja näkemys rakkaudesta.

Ensimmäisestä vuodesta lähtien tekstini ovat aiheuttaneet sekä ihastusta että vihastusta. Vihastusta ovat aiheuttaneet aiheet ja näkökulmat, joita ei saisi kai ääneen sanoa. Sen lisäksi vihaa on aiheuttanut pelkästään se, että suomalainen nelikymppinen mies ylipäänsä kirjoittaa rakkaudesta. ”Vitun homo” huutelut olivat muutaman ensimmäisen vuoden aikana hyvin yleisiä kommentteja ja oltuani erään tv ohjelman juontajana nämä huudot vain yltyivät.

Tämä kaikki on opettanut minulle, että tässä kulttuurissa elää vielä hyvin voimakas käsitys siitä, että minkälainen suomalaisen miehen kuuluu olla. Kaikenlainen julkinen tunteiden sanoittaminen tai jopa ”naisellisten” huivien käyttäminen aiheuttaa välitöntä herjaamista ja solvaamista. Siksi otin ilolla vastaan viime syksynä alkaneen julkisen keskustelun myrkyllisestä miehuudesta ja mihin se saattaa johtaa. Mies kun voi olla muutakin kuin suoraa toimintaa ja sisäänpäin valuvia kyyneleitä.

Eräs entinen radiotoimittaja kertoi julkisuudessa, että ero vaimosta raskausaikana, kuten hän teki, ei varsinaisesti tuo uusia kavereita ympärille. Sitä ei tee myöskään eroaminen siinä vaiheessa, kun on kaksi kuukautta vanhan lapsen isä. Ymmärrän kaiken sen paheksunnan ja vihan eroni ympärillä, joka monella oli spontaani ensireaktio kuulemaansa.

Ajattelin pitkään, että kaiken sen mitä eron julkisen kertomisen jälkeen tapahtui, unohtaisin ja en koskaan palaisi siihen enää. En ajattele enää. Se olisi pakenemista ja asioiden lakaisemista maton alle. Sitä samaa, jota vastaan moni teksteistäni sotii. Valo ei syty puhumattomuudella ja piiloutumalla vaan pyyhkimällä pölyt valon ympäriltä.

Turha sitä on kauniimmaksi muuttaa. Alkoi valtava, ehkä osittain tiedostamatonkin tarve oikeuttaa valintansa, jonka oli tehnyt. Niin kuin minä oikeasti olisin ollut koko maailmalle velkaa selityksen ratkaisuistani. Julkinen teurastus oli jotain sellaista, johon en ollut varautunut ja en osannut ottaa sitä ollenkaan vastaan. Annoin sen hiipiä sisälleni ja sitä avoimen vihamielistä hyökkäystä vastaan aloin sitten puolustustaistelun kirjoituksillani. Muutama niistä on jälkikäteen luettuna sangen ylimielistä paskaa ja turhaa uhoa.

Pahiten se vaikutti tapaani kirjoittaa lapsistani. Jokainen sana, rivi ja lause, joka vähääkään viittasi lapsiini, sai aikaan vastareaktion, joka syytti minua tarpeesta todistella, että en minä heitä ole jättänyt. Eivätkä he varmasti väärässä olleet. Kun on sadoissa viesteissä saanut lapsenhylkääjän termin päällensä, niin liian helposti sitä haluaa todistella tuntemattomillekin, että lapsiani en ole koskaan jättänyt. Hakee huomaamattakin hyväksyntää alueelta, josta sitä ei tarvitsisi edes hakea.

Roope Salminen kertoo jossain haastattelussa, että someraivoon alkaa turtua ajan myötä. Olen osittain samaa mieltä sen kokeneena, mutta ohittaa sitä ei pysty, vaikka niin yrittää itselle todistellakin. Suurin osa siitä raivosta näyttäytyy ulkonäköön ja olemukseen puuttumisena. Kuvottavinta se on silloin, kun raivon välineeksi otetaan lapsi.  Viime syksynä erään iltapäivälehden klikkiotsikon jälkeen sain kommentin sen jälkeen, kun minut oli nähty kaupungilla kävelemässä pienempi tyttäreni rattaissa istuen. Kommentissa kuvailtiin, että lapsi näyttää olevan aivan yhtä ruma kuin isänsäkin. Puolitoistavuotiaat lapsetkaan eivät siis ole turvassa somekiusaajilta. Lapsiini, vaimooni ja lähipiiriini kohdistunut solvaaminen sattuu vielä enemmän kuin itseeni kohdistuva.

Kaiken tämän kokeneena voin siis yhtyä tekstieni kritisoijien näkemykseen. Olen liian monesti ottanut teksteihini puolustelevan sävyn. Ymmärrän kyllä syyt pienen itsetutkiskelun jälkeen. Aika on monessa asiassa armollinen pelastaja. Ehkä tässäkin asiassa. Ero vei ympäriltäni läheisiä ja blogiltani lukijoita. Tärkeintä on kuitenkin se, että kaiken tämän jälkeenkin ympärilläni on heitä molempia.

Olkoon tämä loppuyhteenveto viimeisestä puolestatoista vuodesta. Mitä huominen tuo, kuka sen tietää. Ainoa, minkä tietää on se, että rakkaus on liian arvokas asia piilotettavaksi, joten siitä aiheesta sanat eivät koskaan tule loppumaan.  Pahimmille solvaajille voisi sanoa takaisin jotain rumaa, mutta toisaalta ehkä he eniten kaipaisivat elämäänsä syliä ja arvostavia sanoja. Mikä muukaan heidän käyttäytymistä selittäisi kuin rakkauden ja arvostuksen puute?

Kauneudella kun on tapana synnyttää vierelleen lisää kauneutta.

Kommentit (1)

Tämä on jälleen aivan näennäinen itsekritiikki jossa ei lopulta ole itsekritiikkiä olenkaan, vaan lopulta tekstin sanoma on se että suomalaiset miehet ovat ahdasmielisiä luolamiehiä jotka eivät suvaitse sitä että mies käyttää kaulahuivia muuta kuin pakkasessa.

Olen kritisoinut sinua paljon, mutta kritiikkini on aidosti koskenut muita ihmisiä, yhteiskunnan ja hyvän käytöksen normeja, ja todellisia ongelmia vähättelevää asennettasi, faktoihin perustumattomia näkemyksiäsi, sekä mielestäni moniltaosin kyseenalaista maailmankatsomustasi. En epäile ettetkö olisi saanut osaksesi aihettomia alatyylisiä huuteluja, mutta kaikki ei ole sitä. Et vain ole jostain syystä julkaissut likikään kaikkia kommenttejani vaan olet tyytynyt vääristelemään sanojani ja syyttämään minua juuri edellämainitsemasi kaltaisesta huutelusta.

Minulle on aivan sama vaikka mies viettäisi päivänsä huulipunat naamalla mekko liehuen, mutta on aivan toista kun aletaan urakalla vähätellä avioeron vakavia seurauksia sekä eroaville ihmisille että heidän lapsilleen ja systemaattisesti kannustetaan ihmisiä eroamaan ja oikeutetaan puolisonsa pettäminen hedonistisin perustein. Voitko nostaa esille yhdenkin kirjoittamasi artikkelin jossa tuomitset pettämisen?

Ehkä sinun olisi aika ottaa kritiikki tosissasi sellaisena kuin se on eikä vain kuvitella että kaikki saamasi kritiikki selittyy sillä että käytät kaulahuivia.

Tämä on jälleen aivan näennäinen itsekritiikki jossa ei lopulta ole itsekritiikkiä olenkaan, vaan lopulta tekstin sanoma on se että suomalaiset miehet ovat ahdasmielisiä luolamiehiä jotka eivät suvaitse sitä että mies käyttää kaulahuivia muuta kuin pakkasessa.

Olen kritisoinut sinua paljon, mutta kritiikkini on aidosti koskenut muita ihmisiä, yhteiskunnan ja hyvän käytöksen normeja, ja todellisia ongelmia vähättelevää asennettasi, faktoihin perustumattomia näkemyksiäsi, sekä mielestäni moniltaosin kyseenalaista maailmankatsomustasi. En epäile ettetkö olisi saanut osaksesi aihettomia alatyylisiä huuteluja, mutta kaikki ei ole sitä. Et vain ole jostain syystä julkaissut likikään kaikkia kommenttejani vaan olet tyytynyt vääristelemään sanojani ja syyttämään minua juuri edellämainitsemasi kaltaisesta huutelusta.

Minulle on aivan sama vaikka mies viettäisi päivänsä huulipunat naamalla mekko liehuen, mutta on aivan toista kun aletaan urakalla vähätellä avioeron vakavia seurauksia sekä eroaville ihmisille että heidän lapsilleen ja systemaattisesti kannustetaan ihmisiä eroamaan ja oikeutetaan puolisonsa pettäminen hedonistisin perustein. Voitko nostaa esille yhdenkin kirjoittamasi artikkelin jossa tuomitset pettämisen?

Ehkä sinun olisi aika ottaa kritiikki tosissasi sellaisena kuin se on eikä vain kuvitella että kaikki saamasi kritiikki selittyy sillä että käytät kaulahuivia.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *