Rakasta häntä sellaisena kuin hän on, äläkä pelkkää haavekuvaa hänestä

”Halusin olla täydellinen vaimo. Täydellinen rakastajatar. Täydellinen äiti. Täydellinen emäntä. Täydellinen työntekijä. Täydellinen. Yritin itseni uuvuksiin. Tunsin jatkuvaa riittämättömyyttä. Saatiin kaksi lasta, ostettiin omakotitalo. Oli auto ja koira. Mies oli paljon poissa, työnsä vuoksi. Minä siivosin, kokkasin, leivoin. Kävin töissä. Nostin ruuan pöytään, levitin jalkani, kun hän tuli työmatkaltaan kotiin, mihin vuorokaudenaikaan tahansa. Niin moni minun kaltaiseni kiltti tyttö lunastaa oikeutuksen olemassaololleen olemalla hyödyllinen. Olin human doing. En human being.”

Kyllä me tiedämme tämän tarinan. Moni meistä on kirjoittanut samat lyijynraskaat sanat omassa kirjeessämme. Me luomme parisuhteesta illuusiota, jota ei ole olemassa. Uskomme parisuhteeseen kuin mainokseen, joka luo turhan tarpeen. Lähdemme tavoittelemaan tarvetta, jota ei edes ole. Ja kun kuvittelemme päässeemme tavoitteeseen, tulee uusi valheellinen tarve, jota kohti kulkea. Ei tule hetkeä, jolloin voisi pysähtyä paikoilleen ja todeta, että tässä on kaikki nyt riittävän hyvin. Koska aina voi olla vähän paremmin. Ja koska aina voi olla vähän paremmin, niin riittämättömyytemme saa meidät tuntemaan syyllisyyttä siitä, että emme pääse siihen täydellisyyteen, jota ei edes ole olemassa.

Me teemme sen aivan itse.

Piiskaamme itseämme yhä kovempiin suorituksiin ja siinä väkivaltaisessa itseensä kohdistuvassa armottomuudessa olemme armottomia niitä vierellämme kulkevia läheisiämmekin kohtaan. Perhe on suoritus, jonka tulokset on oltava hyviä ja jonka julkisivun kuuluu kiiltää. Ihmisyys human being muuttuu suorittamiseksi human doing. Aivan niin, meistä tulee oman elämämme näyttelijöitä. Näytelmä, jossa on mitä mahtavimmat lavasteet, mutta niiden ulkopuolella itse näytelmän sisältö koostuu vain lavasteiden paikallaanpitämisestä.

Miksi pyrkiä johonkin, jota ei ole? Täydellisyys on päänsisäinen valheellinen harhakuva. Miksi ei laita sanan täydellinen tilalle sanaa riittävä tai jopa keskeneräinen? Olen keskeneräinen aviomies, isä, työntekijä ja rakastaja.  Ei kai kukaan voi olla enemmän kuin on. Useimmiten se riittää, koska vaativa ääni kuuluu enemmän oman pään sisältä, eikä sen ulkopuolelta. Se on elämää hajottava ääni, joka peittää sen lempeämmän äänen, joka sanoo, että hellitä vähän, istu alas, ota kuppi kahvia, kaikki on hyvin.

Minä uskon keskeneräisyyteen. Elämän harsoisuuteen. Siihen, että kaikki, mikä elämässä loppujen lopuksi on tärkeää, voi näyttäytyä yhdessä pienessä arkisessa hetkessä. Kun arkisena marrasaamuna katuvalo heijastuu asfaltilla olevasta vesilätäköstä niin, että näyttää kuin kadulla lojuisi iso kirkas peili. Minä olen tullut valmiimmaksi kohtaamaan sisälläni raivoavan valheen, hakkaamaan kuoliaaksi valheellinen miellyttämisen tarpeen ja kaivamaan esille kaikki vikani ja virheeni, joita olen yrittänyt pitää piilossa. Olen viallisena täydellisempi kuin koskaan voin olla. Näytän heikkouteni suoraan ja rehellisesti. En edes yritä piiloutua keinotekoisen vahvuuden alle, jota valheeksi tai itsepetokseksi kutsutaan.

Sitä ei kutsuta luovuttamiseksi. Sitä ei kutsuta riman alittamiseksi. Sitä kutsutaan armoksi.

Sillä mitä me saamme itsepetoksella aikaiseksi? Sielun rikkoutumisen. Kaltoinkohtelua koko lähiympäristöä kohtaan. Suurta surua. Sitä me toisillemme teemme. Rikomme toisistamme kauneutta. Vaadimme aina vain lisää itseltä ja toisiltamme. Kuvittelemme, että pyrkimällä kaksin verroin parempaan, tulemme kaksin verroin onnellisemmiksi. Mutta kun se on päinvastoin. Se vähempi pyrkiminen riittää. Illalla sanat, että rakastan sinua. Sinun tarvitsee vain olla. Pysyä siinä vierelläni, tuollaisena. Arkihaastekuvana, ilman meikkiä, ilman verhoiltua valheellisuutta, täysin paljaana, rikkinäisenä, vajavaisena, kauniimpana kuin koskaan ennen, sanat minä rakastan sinua, sinä riität, minä pysyn tässä.

Anna minullekin lupa riittää tässä, tämänlaisena ja ilman jatkuvaa vaatimista.

Ja siinä seisoo elämä todempana kuin koskaan. On tiistaiaamu ja vesisateinen joulukuu. On kuin kävelisi avonaiseen mustaan säkkiin, jossa olisi vedestä kastuneet seinät. Elämä, reunoilta repsottava, arkinen, todellinen, riittävä, armollinen ja kaunis. Minä jätän säkin suun auki, jotta sinä pääset tulemaan. Samaan joulukuuta valuvaan pimeään ja tuuliseen säkkiin. Ja siinä muodostuu se todellisen parisuhteen kuva. Kaksi toisistaan lämpöä imevää ihmislasta. Ympärillä pimeää ja vetistä säkkiä, mutta sisällä kaksi armon löytänyttä pimeän syksyn merkitsemää ymmärrystä. Yhteenkietoutuneena. Eikä haittaa, vaikka säkki täyttyisi ääriään myöten vedestä, sillä eivät he siihen hukkuisi. He tietävät, että heitä suojelee armo ja että vetisen joulukuun jälkeen tulee kevät, jolloin maisema on taas valosta juopunut.