Havaintoja parisuhteesta

Rakkaus on halpaa punaviiniä ja pussillinen irtokarkkeja

7.7.2019 Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Taloyhtiössäni asuu lievästi kehitysvammainen nuori mies. Hän kiertää usein pihojen roska-astioita ja tienvarsia etsiäkseen tyhjiä tölkkejä tai pulloja. Eräänä päivänä hän oli löytänyt tien vierellä olevasta ojasta kolme tyhjää tölkkiä, joita hän lähti viemään lähistöllä olevaan lähikauppaan.

Satuin menemään kauppaan samaan aikaan. Menimme yhtä matkaa. Hän kertoi olevansa iloinen löydöksestään. Niillä tölkeillä hän saisi kaupasta kaksi muumitikkaria. Hän kertoi suosikikseen päärynänmakuiset. Toisen hän söisi heti ja toisen säästäisi illaksi, kun televisiosta alkaa Salkkarit.

Leikkaus suoraan toiseen todellisuuteen. Teemme yksitoista kuukautta liikaa töitä, päästäksemme kahdeksi viikoksi aurinkorannalle riitelemään. Jos mietitte, että kyynisesti sanottu, niin tilastojen mukaan avioparit hakevat eniten eroja kesälomakuukausien jälkeen.

Ei meille riitä ihan ookoo asunto ja vähän vanhentumaan päässyt auto. Meidän pitää tehdä enemmän töitä, jotta saisimme enemmän lainaa, hankkiaksemme vähän paremman asunnon ja uuden auton lisäksi vielä sen toisen auton, jonka olemassaololle keksimme hyviä tekosyitä. Hankimme, hankimme ja hankimme, mutta iltaisin kalvaa sisintä kosminen tyhjyys, koska hetkellinen kulutuseuforia katoaa kuin hyvin alkanut nousuhumala tai orgasmiin päättynyt kiima.

Latvian pääkaupunki Riika kohensi turisteja varten keskustassa olevien rakennusten ulkopintaa itsenäistyttyään, mutta jätti itse rakennuksen sisätilat remontoimatta. Syntyi harha, että ulkokuoren sisällä kaikki muukin on kunnossa, vaikka totuus oli, että pian rakennuksista ei ollut jäljellä kuin ne ulkokuoret, jotka turistien silmiin näytti hyväkuntoiselta.

Siinä lyhyesti kerrottuna monen avioliitto naapurin aidan takaa katsottuna. Avioliitto, joka päättyy erohakemuksiin sen kuukauden jälkeen, kun melkein vuoden ajan kohtaamattomuus päättyykin romantiikan sijaan inhorealismiin. Tunteeseen, että on yhdessä ihmisen kanssa, jota ei enää edes tunne.

Muistan tuttavapariskunnan vuosien takaa. He kokivat rajun konkurssin ja menettivät sen myötä kaiken omaisuutensa. Heitä vitutti kuulla ihmisiltä se sama mantra siitä, että nyt kaikki on aloitettava taas aivan alusta. He kun suuren pudotuksen jälkeen oivalsivat, että ei heidän edes tarvitse. Heiltä meni konkurssin myötä se kaikki ulkokuori, mutta tärkein jäi jäljelle.

He jäivät jäljelle. Ei heidän tarvinnut aloittaa alusta kuin toimeentulonsa. Rakkaus heidän välillään oli samassa kohtaa kuin ennen konkurssiakin. Ulkomaanmatkat vaihtuivat retkiin kotipuistossa. Kalliit ravintolaillalliset pussilliseen irtokarkkeja, mutta mitä sitten. Tärkeintä oli, että he jäivät jäljelle.

Pitääkö sen olla aina niin, että vasta kuoleman rajoilta selviäminen tai rajun pudotuksen elämässä kokien oivaltaa elämästä enemmän? Miksi sitä on niin vaikea oivaltaa ennen tippumista? Kenelle me elämäämme oikein eletään? Ehkä onkin niin, että sen suurimman tyydytyksen elämään tuo illan kestävät treffit lähipuistikon nurmikolla, halvan punaviinin ja pussillisen irtokarkkia kanssa.

Ehkä siinä puistossa olevalla yhteisellä viltillä, ajan ollessa kuin pysähdyksissä, sitä oikeasti vasta kohtaa toisen ihmisen eikä vain ostettua haavekuvaa siitä, miltä elämän pitäisi näyttää. Sellaisten lomien jälkeen ei ehkä tule piikkiä avioerotilastoihin, vaan onnellisia ihmisiä.

Tai voimme me valita juoksemisen ja jättää näkemättä maailmasta sen, joka olisi hyvä nähdä.

Se löytyy usein yllättävänkin läheltä.

Lue myös

Suosittelemme