Havaintoja parisuhteesta

”Rakkaus on suurempi kuin tyhjien lupausten tuoma pettymys”

Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Olipa kerran pieni ja pippurinen blondi. Koko elämänsä hän oli etsinyt elämäänsä jotain, tietämättä itsekään mitä. Miehiä, juomia, viettelyksiä ja hurmiota… niiden huuma oli vienyt blondin ajoittain mukanaan, antamatta kuitenkaan mitään muuta kuin tyhjiä kosketuksia.

Blondin oli helppo vetää tietty rooli päälle ja antaa mennä. Olla nauttivinaan, vaikka oikeasti mikään hetki ei antanut tyydytystä. Mikään kosketus ei yltänyt sieluun saakka, eikä yksikään sana lämmittänyt sydäntä. Moni miehistä ei halunnut muuta kuin sen yhden pienen hetken, joku halusi sen useammin, toiset vain yhden kerran. Eikä blondikaan halunnut tavata heitä kuin vain sen pienen ohikiitävän hetken – sen jälkeen oli aika siirtyä seuraavaan, nauttia hurmaamisen ja huumaantumisen tunteesta, vallasta, jolla sai miehet lankeamaan pauloihinsa ja alkuhuuman laannuttua unohtaa heidät.

Ja sitten, ihan yhtäkkiä, kun blondi sitä vähiten odotti, osui hänen tielleen jotain aivan yllättävää. Mies, joka halusi samaa kuin muutkin, otti omansa ja lähti. Mies, jonka kosketuksessa oli kuitenkin jotain erilaista; varmat otteet, sormet, jotka vaelsivat herkän alueen kautta sieluun saakka. Ääni, joka vei jalat alta ja kostutti joka paikan. Ääni, joka kertoi tarinoita, niin uskomattomia ettei blondi ollut koskaan sellaisia kuullut. Sanoja, sanottuja ja kirjoitettuja, joiden voimaa hän epäili, mutta halusi uskoa niihin.

Yllättäen hän huomasi olevansa täysin miehen pauloissa, kietoutuneena kauniiden sanojen ja himoa huokuvien kosketusten valtaan. Yllättäen, hän huomasi rakastuneensa. Enää hän ei halunnut saalistaa, tulla saalistetuksi, hän halusi nauttia tämän ihanan miehen seurasta.

Mies käytti kauniita sanoja, lumoavia lupauksia… kutoi seittiään ymmärtämättä itsekään sanojensa ja kosketustensa voimaa ja vaikuttavuutta. Pieni blondi ei ollut mikään tavallinen nainen. Hän oli herkkä, haavoitettu, satutettu. Niin monesti maahan poljettu ja henkisesti lyöty, että jokainen ihana sana, jokainen kehu, jokainen hellyyden tunnustus syöpyi syvälle sydämeen. Koko ajan hän tiesi, ettei sanoilla ollut todellisuudessa merkitystä, ettei niillä ollut tulevaisuutta. Silti hän halusi uskoa, sillä hän rakasti.

Ajan kuluessa blondi torjui kaikki muut hännystelijät ja huomion kerääjät ympäriltään. Jokaiseen kahvikutsuun, jokaiseen seurakutsuun, jokaiseen esitettyyn kutsuun hän vastasi kieltävästi. Syyksi hän kertoi muille, myös itselleen olevansa varattu. Sillä siltä hänestä tuntui, hän oli varattu. Hänen sydämensä oli varattu, niin täynnä tunnetta, ettei sinne mahtunut ketään muuta kuin tämä ihana upea mies. Eikä hän halunnut enää ketään muuta, ei kenenkään muun kosketusta, ei kauniita sanoja keneltäkään muulta. Joka aamu hän herää toiveeseen, että tämä suhde jatkuu ja kestää vielä tämän yhden päivän.

Syvä, koko sielun täyttävä rakkaus toi mukanaan monta pettymystä. Blondin ystävät sanoivat tämän olevan typerys, rakkaudesta huumaantunut teini, joka ei ymmärrä omaa parastaan. Heidän mielestään blondin olisi pitänyt osata arvostaa itseään enemmän, unohtaa tämän upea mies ja antautua jollekin sellaiselle, jolle tämä olisi tärkein. Jollekin sellaiselle, jota kohtaan blondi ei tuntisi mitään. Jonka kosketus ei antaisi samaa sähköä, joka ei saisi aikaan perhosia.

Kyllä blondi tajusi itsekin mitä oli tekemässä. Hän halusi vain elää, tuntea, rakastaa, olla onnellinen. Nauttia niistä pienistä hetkistä, joilla oli hänelle suuri merkitys. Joku viisas on joskus sanonut, että rakkaus on suurin. Ja sitä se on. Se on suurempi kuin tyhjien lupausten tuottama pettymys. Suurempi kuin ikävän tuoma yksinäisyys. Suurempi kuin tieto siitä, että mies ei tule koskaan olemaan hänen. Suurempi kuin tieto siitä, että mies ei halua häntä omakseen. Tuo kaikki on yhdentekevää sen rakkauden rinnalla, jota hän miestä kohtaan tuntee. Eikä se rakkaus tee hänestä typerystä tai säälittävää rakkauden kerjäläistä, se tekee hänestä Hänet.

Eikä blondi ole hukannut itseään tai omaa elämäänsä tämän rakkauden vuoksi. Päinvastoin hän on oppinut paljon, oppinut omista tunteistaan ja niiden vahvuudesta, oppinut siitä raastavasta kivusta, jonka yksipuolinen rakkaus saa sydämessä aikaan. Oppinut tunnistamaan ne huonot piirteet ja ominaisuudet, joita rakkaus tuo hänessä esiin. Oppinut sen, kuinka herkäksi tuo rakkaus hänet saa, kuinka hereillä kaikki tunteet ja vaistot ovat tuon rakkauden myötä. Oppinut sen, kuinka hyvin hän tuntee tuon ihanan miehen, tunnistaa tämän mielialan ja vaistoaa pienetkin muutokset, vaikka mies yrittääkin niitä peitellä ja piilotella, olla niistä kertomatta. Vielä joku päivä hän toivoo oppivansa sen, miksi tuo upea mies haluaa hänen seuraansa. Sillä se totuus on se kaikkein tärkein.

Kirjoitin oheisen tekstin kesäkuussa 2021 miehelle, jonka olin tavannut helmikuussa 2020. Netti on siitä ihmeellinen paikka, että sieltä löytää nykyään ihan mitä ihminen vain voi tarvita. Minä etsin ja luulin tarvitsevani seksiä, nautintoa, villiä elämää. Mutta oikeasti tarvitsinkin jotain ihan muuta. Yli vuoden ajan nautimme toisistamme, harrastimme mitä kiihkeintä seksiä ja olimme onnellisia. Hän oli tahollaan naimisissa, minä tein kipeää ja vaikeaa eroa omasta pitkästä liitostani. Meidän suhteemme perustui syvään ystävyyteen, mutta myös vahvasti seksiin, nautintoon, intohimoon.

Olin itse varma, että se riittää kantamaan meidän yhteiseen upeaan tulevaisuuteen. Luotin siihen, kun uskallamme puhua haluistamme ja toiveistamme, kun uskallamme nauttia ja antaa intohimon ohjata tapaamisiamme voimme selvitä mistä vain. Uskoin, että jos pystymme puhumaan avoimesti seksistä ja toteutamme rohkeasti toistemme villeimmätkin toiveet ei mikään voima maailmassa voi pysäyttää meitä. Että antamalla itseni kokonaan ja täysin toisen käsiin, toisen toiveisiin ja fantasioihin, saan hänet pysymään luonani ikuisesti.

Mies antoi jo heti suhteen alussa itsestään hyvin määrätietoisen ja kokeneen vaikutelman. Hänellä oli ollut naisia, useita naisia, joista osa oli pitänyt hänestä ja osa ei. Hän oli keskittynyt näiden naisten seurassa seksiin ja omaan nautintoon, nyt häntä veisi eteenpäin minun nautintoni ja minun tyydyttämiseni. Tuntui, ettei ollut mitään mitä hän ei olisi kokenut tai kokeillut ja hänen itseluottamuksensa ja kokemuksensa voimalla minä uskalsin toteuttaa omat toiveeni.

Olin varma, että minut oli luotu villiin, raakaan, alistavaan seksiin. Seksiin auton takapenkillä, nurmella, kivenpäällä. Sidottuna, köytettynä, nöyryytettynä. Lyhyisiin seksihetkiin minun luonani. Anaaliseksiin ja keinuseksiin, pallien nuolentaan sekä suuhun laukeamiseen. Muutamaan lyhyeen hotelliyöhön, jolloin joka reikään tungettiin milloin mitäkin käsillä olevaa.

En saanut liikkua tai puhua seksin aikana, paitsi silloin kun olin itse päällä. Olin niin ylpeä siitä, että juuri minä osasin tyydyttää hänet täydellisesti, saada hänet hulluuden rajamaille. Emme suudelleet tai kosketelleet toisiamme seksin aikana, mies määräsi tahdin ja vauhdin sekä asennon.

Pieni hetki hellyyttä jälkilämpöjen aikana, yksi ohimennen annettu pusu ja olin varma siitä, kyseessä oli muutakin kuin hetken pano. Etten minä ollut vain se sopivasti saatavilla oleva, kaikki toiveet toteuttava tyhmä nainen, vaan minä olin se ”joku”, jonka takia hän jätti kaikki muut seikkailunsa seikkailematta.

Mutta eihän sellainen suhde toimi, jossa toinen osapuoli on umpirakastunut ja toinen nauttii lihan himoista syöden samalla sekä rakastajattaren että vaimon kakkua. Tai torttua. Tai piirakkaa.

En usko, että mies olisi tunteeton: hänen tunteensa vain kohdistuivat johonkin muuhun kuin minuun. Kuten useimmiten, tälläisessä suhteessa toinen haluaa aina enemmän kuin mitä toinen on valmis tarjoamaan. Miehen hyväksi on mainittava, että viimeisten kuukausien aikana tämä ei enää valehdellut toiveistaan, suunnitelmistaan tai menneisyydestään. Kertoi avoimesti, ettei aio jättää vaimoaan eikä halua kanssani oikeaa parisuhdetta. Kertoi myös sen, ettei hänellä ollut pahemmin kokemusta mistään muusta kuin normi jyystämisestä, kaikki kokeilut ja intohimon hetket olivat olleet myös hänelle ihan uusia kokemuksia.

Tässä kohtaa elämää tajusin, tai luulin itse haluavani jotain muuta. Jotain enemmän, Jotain aidompaa. Jonkun, joka haluaisi minut siksi, että minä olen hurmaava, huumaava, upea kokonaisuus. Siksi, että minä olen minä, kaikkine ominaisuuksineni. Että kelpaisin myös muuhun kuin panopuuna olemiseen.

Viimeisellä yhdessäolo kerrallamme Volvon takapenkki tuntui yllättävän ahdistavalta paikalta, eikä toive pallien nuolemisesta ja loppuun saakka imemisestä lämmittänyt enää mieltäni. Minä en olisi sitä varten. En enää. Halusin uskoa siihen niin paljon.

Annoin itselleni luvan katsoa muita miehiä sillä silmällä. Tutustua mieheen, jonka katse tuntui jossain syvällä. Mieheen, joka ei ottanut ensimmäisenä puheeksi seksiä tai omaa egoaan, vaan halusi kuulla minusta, minun tunteistani ja elämästäni. Mieheen, jolle riitti ensimmäisillä treffeillä läheisyydeksi yksi suudelma, joka vei jalat alta meiltä molemmilta. Mieheen, joka ei ollut naimisissa eikä parisuhteessa, mutta halusi parisuhteeseen minun kanssani. Mieheen, jota suuri tunneryöppy ja valtava kiintymys heti ensi tapaamisesta lähtien pelotti niin paljon, hän halusi jakaa tuon pelon minun kanssani. Mieheen, joka halusi luottaa ja rakentaa elämää minun kanssani. Vain minun, yksin minun kanssani.

Olin toivonut niin kauan suhdetta, johon sisältyisi tunnetta, että olin aivan myyty. Nautin tunteista puhumisesta, siitä että omat sanani saivat vastakaikua. Nautin kosketuksista, ihon tutkimisesta, sanattomasta hellyydestä. Ja vaikka tuo hellyys johti nopeasti intiimiin läheisyyteen, ei se tällä kertaa tuntunut seksiltä enkä minä tuntenut itseäni panopuuksi.

Tuntui, että meidän hetkessämme oli kaksi ihmistä jakamassa samaa nautintoa, samaa intohimoa yhdessä. Ei ollut kaksi ihmistä tyydyttämässä erikseen itseään samassa tilassa, vaan kaksi ihmistä tuottamassa nautintoa toinen toiselle ja saaden siitä itselleen vielä suuremman nautinnon.

Sana seksi ei kuvannut meidän yhteistä hetkeämme – rakastelu oli oikea termi. Ei tarvittu ihmeellisiä asentoja, kipua, dildoja tai suunnitelmallisuutta. Tarvittiin vain hetki, meidät kaksi ja meidän vartalomme. Hikiset, kiihkeät vartalot, kiihtyvä hengitys ja tahraiset lakanat. Ikuisuuksia kestävät päivät ja yöt, joissa jaettiin hellyyttä, intohimoa, suudelmia, tutkittiin vartaloita ja niiden mutkia, kerrottiin syvimmät salaisuudet ja oltiin ihan hiljaa. Sänkyyn tuodut aamukahvit ja jääkaappiin ostetut PepsiMaxit. Niihin hetkiin ei tarvittu muuta.

Päätin olla rehellinen panomiehelleni, oletetulle elämäni rakkaudelle. Hänen mustasukkaisuutensa toi esiin aivan uusia piirteitä; yhdessä hetkessä hän oli vihaisempi kuin koskaan ennen, seuraavassa hetkessä marttyyri, jätetty ja hylätty, kuin pieni lapsi, jonka tunteita ei otettu huomioon.

Yhtenä iltana hän esti minut suurieleisesti kaikilta yhteydenpitokanavilta, toisena halusi viestitellä kanssani vaikka tiesi minun olevan toisen miehen kainalossa. Olisin voinut itse poistaa hänen numeronsa, jättää kaikki yhteydenotot omaan arvoonsa, yksinkertaisesti unohtaa hänet. Olisin voinut, toki olisin.

Vaikka nautin uuden tuttavuuteni läheisyydestä ja intiimistä yhteiselosta, en pystynyt unohtamaan suurta rakkauttani, elämäni miestä. Miestä, jonka vuoksi olisin tehnyt mitä vain. Joka ei missään vaiheessa sanonut minulle, ettei tahdo minun olevan toisen miehen lähellä. Joka oli tehnyt selväksi sen, etten minä olisi hänen tulevaisuutensa. Joka oli tehnyt minuun niin suuren vaikutuksen, etten tiedä vieläkään, kuinka pääsen hänestä irti.

Olenko sittenkin oikeasti niin heikko, että olen valmis uhraamaan oman onneni pienten, kiihkeiden takapenkkihetkien vuoksi. Vaikka vaakakupin toisella laidalla voisi olla kaipaamani lopun elämän kestävä aito ja onnellinen parisuhde.

Olenko?”

Lue myös

X