Rakkaus tarvitsee etäisyyttä.

Tiedättehän, kun on viettämässä iltaa seurueessa, jossa yksi on Tinderissä ja toinen naimisissa, niin siinä jää kyllä puhelimelle kakkoseksi. Toinen pyyhkii sormellaan mahdollisia seuralaisia ja toinen vastailee vartin välein puhelimeen tuleviin kysymyksiin, että baarissa ollaan, en vielä tiedä monelta tulen ja joo on täällä muitakin. Välillä vilkaistaan kelloon, Tinder-tyyppi siksi, että on sopinut treffit tunnin päähän ja naimisissa oleva tyyppi siksi, että on luvannut tulla viimeistään yhden bussilla kotiin, ja hänen silmistään kajastaa ahdistus lähteä kesken illan.

Se alku on aina sitä samaa. Haluaa olla toisen kanssa samaa tilaa ja vartaloa. Aivan kuin se iho siinä oman ihon ympärillä lakkaisi heti olemasta, kun sitä ei tuntiin pääse koskemaan. Niin kuin silloin viisi vuotta sitten. Muistan sen ahdistuksen ja irtaantumisen tuskan. Olimme eläneet kuin siamilaiset kaksoset, milloin mikäkin ruumiinosa kiinnittyneenä toisiinsa. Nousit pihassasi olleeseen autoosi ja lähdit ajamaan. Minä juoksin perääsi kuin Vesa-Matti Loiri siinä Pojat elokuvassa. Huusin, että älä mene, älä jätä minua yksin, en voi elää ilman sinua. Mutta sinä menit, jätit jälkeesi vain renkaan jäljet juuri maahan laskeutuneeseen lumeen. Menin ulkovarastoon vartiksi itkemään, nousin portaat takaisin sisälle ja sinne sinä olitkin ehtinyt jo tulla kaupasta takaisin.

Onneksi se siitä ajan myötä rauhoittuu. Alkaa kaipaamaan sitä omaa tilaa. Etsii asunnosta nurkkia, joihin voi mennä hetkeksi parisuhteesta kuolemaan kuin norsu, joka etsii viimeistä maakuoppaansa. Niin kuin silloin viime kesänä. Ilmoitit minulle, että olet menossa viikoksi mökille. Minun päässäni alkoi enkelikuoro laulamaan ihanaa vapaudesta kertovaa aariaa. En lähtenyt juoksemaan perääsi, enkä mennyt varastoon itkemään. Ympärilläni kanssani iloitsi heinäkuinen lämpö, vapaaksi jäänyt television kaukosäädin ja rajaton mahdollisuuksien imperiumi. Viikko ilman vaimoa ja peto olisi irti.

Siinä viikon aikana minä tein, mitä mies nyt aina tekee, kun jää viikoksi yksin. Pidin kaukosäädintä kädessäni kuin omaani, kuuntelin musiikkia niin kovalla äänenvoimakkuudella, että sen jopa kuuli, pissailin vessanpöntön muovireunuksille ja jätin juomalaseja pitkin asuntojen pöytäpintoja yön ajaksi. Mitään sen isompaa se ei tarvinnut. Ja kyllä minä sen uskalsin kertoa, että minulla oli kivaa ilman sinua. Niin kuin sinä uskallat toivoa minulta, että olisin vähän enemmän poissa kotoa.

Ei parisuhde saa tuntua miltään kaulaan kiedotulta silmukalta, joka kiristyy, kun kävelee liian kauas. Ei kaiken tarvitse olla yhteistä, eikä kaikkea tarvitse jakaa. Pitää olla jotain omaa, jotain mitä ei ehkä edes halua jakaa. Pitää olla valmis antamaan toiselle tilaa. Sitä sanotaan rakkaudeksi. Ehkä sitä pitäisi olla huolissaan siitä, että yksin jäädessään alkaa elää ihan erilaista elämää kuin toisen kanssa yhdessä. Se saattaa olla merkki liiallisesta alistumisesta toisen ehtoihin tai ihan vain vääränlaisesta tavasta elää, pelosta näyttää toiselle se oikea minä tai jopa itsepetoksesta.

Rakkaus ei lähettele viestejä vartin välein omaa aikaa viettämässä olevan puhelimeen. Parisuhde ei saa tarkoittaa kuoliniskua kaikille muille ihmissuhteille, tai aikaa vieville harrastuksille tai ihan mille tahansa muulle intohimolle. Rakkaus tarvitsee hengittääkseen myös etäisyyttä. Sitä tunnetta, jota ikäväksi tai kaipaukseksi kutsutaan. Senhän voi ajatella niin, että toisen ollessa autossa pihassa lähdössä, varastaa hänen huuliltaan suudelman, pitää itsellään muistona ja merkkinä siitä, että ajan päästä saa huulilleen taas seuraavan suudelman. Rakkauden pitää tuntua kaipuuna, sillä jos sitä ei ikinä pääse tuntemaan vain sen vuoksi, että ei ole koskaan erillään, ei voi ihan varmuudella tietää, että onko rakkaus ja parisuhde muuttunut vain tavaksi ja tottumukseksi elää elämää, mutta jos pitkän välimatkan keskellä alkaa tuntea ikävää, niin rakkaus on todistanut olemassaolonsa.

Eihän se helppoa ole. Helpompi kirjoittaa kun toteuttaa. Siihen tulee tielle tunteet. Kaikki ne menneisyydestä mukana pysyneet kokemukset, pettymykset ja epävarmuudet. Pelko, että jos löysää narua, niin sitä käytetään hyväksi. Pelko, että se toinen ei tulekaan takaisin, jos hänelle ei vartin välein viestittele. Epäilys, että viikon aikana toinen ehtii löytää jotain parempaa, ymmärtää jotain enemmän. Se on silti niin, että ei sitä sillä liiallisella kontrollilla estä. Paremmat mahdollisuudet parisuhteella on hengittää, kun seinät ovat laveat ja katto korkealla. Koska ihminen kaipaa lopulta mahdollisimman pieneen tilaan, sinne rakkauden pesään, jossa isosta, avarasta maailmasta voi palata ja paeta toisen ihmisen kainaloon, aivan iho ihoa vasten. Sinne ihminen kaipaa ja lopulta saapuu, joko aamukahden tai neljän bussilla.

Joskus on vain pakko mennä.