Rakkautemme viimeiset kaksi tuntia

Olof Palme oli Ruotsin pääministeri, joka ammuttiin kuoliaaksi Tukholmassa 28.2.1986. Hän oli juuri tullut elokuvateatterista vaimonsa Lisbethin kanssa, kun tuntematon ihminen ampui häntä kaksi kertaa selkään. Murha on vieläkin selvittämättä.

Historia kiinnostaa minua suunnattomasti, mutta ei aina ilmiselvällä kulmalla. Minä haluan kirjoittaa kuvitteellisen tarinan murhaa edeltävästä elokuvaillasta vaimonsa Lisbethin kanssa. Yhteisen rakkausillan kummankin ollessa täysin tietämättömiä tulevasta tragediasta. Haluan saada rumat historian hetket kauniimmaksi.

Tämä on Olofin ja Lisbethin rakkausilta.

Ennen varsinaista tarinaa tehdään pieni sivupolku. Me emme koskaan tiedä sitä, että milloin on vuoromme lähteä taivaallisiin elokuvasaleihin. Tässäkin tapauksessa rakkautta olisi voinut tuhlata olemalla elokuvasalissa omissa oloissaan. Käsi popcornämpärissä ja kosketus muualla kuin puolison vartalolla. Niinhän moni meistä parisuhdeiltojaan viettää. Poissaolevana ja yksin. Vaikka kyseessä voi olla viimeinen yhteinen ilta.

Olofilla ja Lisbethillä oli viimeinen kaksituntinen. Sitä he eivät vielä tienneet. He istuivat salissa penkkiriville 17. Olof oli ostanut ison pussin irtokarkkeja. Hedelmäkarkkeja, sillä Olof oli hedelmäkarkkimies. Vaimonsa Lisbeth rakasti popcorneja. Kotona hän olisikin sanonut Olofille, että ei lähde elokuviin, jos ei saa popcorneja itselleen.

Pian sali pimeni. Elokuvan alkaessa Olof pisti sormensa suhisevan pussin sisään ja nappasi kaksi karkkia kerralla suuhunsa. Elokuva oli romanttinen komedia. Oli ollut Olofin vuoro valita. Lisbeth olisi halunnut toimintaa. Olofilla oli kuitenkin metkut mielessä, sillä hän päätti antaa Lisbethille omaa toimintaa.

Kymmenen minuutin jälkeen Olof laittoi kätensä Lisbethin reiden päälle. Silitti kauniisti ja viattomasti, niin kuin pääministeri puolisonsa reittä julkisella paikalla silittää. Olof hinautui lähemmäksi vaimoaan. Niin lähelle, että sai kuiskattua hänen korvaansa, että minä rakastan sinua. Sinä olet kauneinta, mitä minulla on koskaan ollut. Älä mene koskaan pois.

Lisbeth kääntyi Olofia kohti ja hetken aikaa heidän huulensa koskettivat tosiansa. Kuin lupauksena siitä, että illalla kotona huulet painautuisivat yhteen vielä tiiviimmin. Lisbeth pisti poskensa Olofin olkapäätä vasten. Olof silitti vaimonsa hiuksia pienin liikkein. Lisbethillä oli hyvä ja turvallinen olla. Hän tiesi, että on juuri siinä paikassa, jossa hän haluaa olla. Elokuvaa oli mennyt tunti ja vajaa toinen jäljellä.

Elokuvan loppupuolella Olof heittäytyy hullunrohkeaksi. Hän siirtää salaa sormeaan Lisbethin ulkoreidellä. Lisbeth hymyilee ja hänen katseessaan on loputtoman loppuyön rakkaus. Mikään ei voisi olla kauniimpaa kuin juuri tämä hetki. Tämä hetki tässä. Tämä yksi hetki tässä. Ei ole muuta kuin tämä yksi hetki. Sillä menneessä eikä tulevassa voi rakastaa, vaan rakastaminen pitää tehdä tässä hetkessä. Tässä hetkessä tässä. Huominen on huomenna, jos huominen on huomenna. Aina huomista ei edes tule ja on voinut jäädä rakastamatta, vaikka siihen olisi ollut mahdollisuus.

Elokuvan lopussa mies saa naisen ja nainen saa miehen. Loppusuudelma ja lopputekstit. Aivan kuin sekä Olofin että Lisbethin silmäkulmissa olisivat kyyneleet valuneet. Lisbeth kääntyy Olofia kohti ja sanoo sanan kiitos. Olof ottaa vaimoaan kädestä. He kävelevät aivan vierekkäin, rakastuneina, yhden kauniin hetken kokeneena, yksi hetki, kokonainen elämä, ei mitään enemmän, sillä mikään ei ole enemmän.

Ulkona on raikas lopputalvinen ilta. Elämä on kaunis. Olof tuntee vaimonsa käden omassaan. Mikään ei voisi olla paremmin. Jos tähän hetkeen kuolisi, niin kuolisi onnellisena.

Laukaus, kiljahdus.

Tämä hetki tässä. Tämä hetki tässä.